Minulla on ikävä sanoja;  lainattuja, varastettuja, muokattuja, sotkettuja, hassuja, viisaita, kömpelöitä, hitaita, vilistäviä, naurettavia, kirveleviä. Kaipaan sanapötkylöitäni, lausesoosiani, jossa tuttu suomi muistuttaa suomea, mutta on sittenkin jono minun päästäni karanneita sanoja.

Kuten Prosperokin totesi blogissaan, kesä on kokemisen aikaa. Kesä on elettävä, oltava läsnä, ulkona, kesän sisällä. En tahdo kokea kesää ikkunan takaa, vaan olla mahdollisimman paljon ulkona.

Tämän kesän vietin laiturilla. Tuulisina päivinä takki päällä, huopaan kääriytyneenä, kirja useimmiten kädessä. Kovin usein nostin katseeni järven ylle, lepuuin mieleni, annoin kaiken olla. Musiikiksi minulle riitti ohisukeltavien uikkujen kek-keketys, joutsenten siipien havina, lipatus aaltojen osuessa rantaan, sudenkorennon päristely.

Olen huono kirjoittamaan kiireessä. Aivoni takkuilevat, ajatus sinkoilee, sanat katoavat. Selviän, mutta en nauti kirjoittamisestani. Olen pohtinut OMAN läppärin hankkimista. En ole koskaan pitänyt käsin kirjoittamisesta. Saan toki käsialastani selvää, mutta jo ala-asteikäisenä nautin Remingtonin rivivaihtajan kilinästä ja tahroista paperilla. Painettu sana on selkeää, kaunista.

Elämäni on muuttunut viimeisen vuoden aikana isosti.  Puoliso kantoi tietokoneensa (ja vähän muutakin) makuuhuoneeseemme, Kuopus sai perheen yhteisen koneen, Kakkoselle hankittiin läppäri. Puoliso herää nykyään aamuisin viiden jälkeen, useimmiten minäkin. Iltasin en tohdi räpistellä konetta, kun Toisen oikeus on saada nukkua.

Syksyn tullen palaan sanojeni luo. Tavalla tai toisella. Sanojen avulla kannattelen valoa, rakkautta, laituria, laineiden yllä.