Huh, mikä kevät!

Viimeistään helmikuussa ymmärsin, etten mitenkään saa jatkaa nykyisessä työssäni. Työsuhteeni oli merkitty päättymään 31.8.09. Aloin selailla työpaikkailmoituksia. Johtaja pyysi minua kirjoittamaan  esittelyn itsestäni, jota hän voisi verkostoihinsa jakaa. En kyennyt.

Hain naapurikuntaan töihin, hakijoita oli 70. Eivät kutsuneet edes
haastatteluun. Mies lohdutti, että ole rauhassa, saathan kuitenkin
palkkasi mukaista työttömyyskorvausta 500 päivää. Minua kylmäsi silti.

Kollega kotikaupungista meilasi vinkin sijaisuudesta. Paikka ei ollut
julkisessa haussa. Puhelimeni soi 18 tunnin kuluttua hakemuksen jättämisestä. Kävin haastattelussa. Tunnin päästä soi taas: voisitko mitenkään aloittaa jo elokuusta? - Tottahan toki, mukavaa päästä töihin!

Olen ollut nykyisessä työpaikassani kuukautta vaille 8 vuotta. Haikea on oloni, olen viihtynyt todella hyvin työssäni. Vietimme alkavien lomien vuoksi läksiäisiäni toissapäivänä. Olen yhä hämmentynyt saamastani huomiosta, kauniista sanoista, eleistä, kukista, lahjoista. Osa jopa lähes kieltäytyi juhlimasta, sillä lähdössäni ei
kuulemma ole mitään juhlimisen aihetta! Koskettavaa.
 
Muutakin pohtimista on ollut. Isäni kunto on viime aikoina heikentynyt.
Esikoiseni puoliso odottaa vauvaa, mutta siellä oli iso huoli, koska tuleva äiti joutui jatkotutkimuksiin...
 
Vain hetkeä aikaisemmin Esikoinen oli lähettänyt minulle puhelimeen kuvan ultraäänilaitteen näytöstä, jolla vauva kelli! Pian ilmestyi printattu kuva meidän ja ukin jääkaapin oveen. Koetin siis tukea Esikoista kaikin keinoin, jotta hänelläkin olisi surulleen ja huolelleen paikka - ja siis voimaa seistä puolisonsa vierellä.
 
Samalla oivalsin, että minulla on 2 kokemusta, joiden merkitys
valkeni minulle nyt: yksi lapsen menetys ja yksi lapsivesipunktio (Kuopuksella epäiltiin vaikeaa kehitysvammaa - eikä sitä siis sitten ollut). Osasin nyt jakaa nuorten kanssa heidän tunteensa ja pelkonsa.

Olen kokenut saman. Onneksi kokenut myös sen epäilyksensekaisen ilon, jonka tutkimuksen tulos toi: vauvalla kaikki kunnossa! Epäilyn siemen kylvettiin, vaikka toisaalta nyt olemme viisaampia: lapsi lienee enemmäin upsidedown, kuin pelkkä down!
 
Mietin, olisiko pitänyt nostaa 500 päivää nykyisen palkan mukaista korvausta, keskittyä perheen sisäisiin asioihin ja mahdollisesti vaikka opiskella... mutta en osannut nyt semmoseenkaan ryhtyä. Parempi roikkua työmarkkinoilla, kuin aivan ulkopuolella - kai.
 
Yhä vakaasti uskon, että kaikella on tarkoituksensa. Aikani nykyisen työnantajani palveluksessa sattui raskaimpiin yh-vuosiini. Määräaikaisuudesta huolimatta tunsin oloni työpaikallani hyväksi ja turvalliseksi. Nyt lienee tarkoitus jatkaa matkaa.
 
Kokemukseni on ollut, että jokainen muutos on tuonut elämääni hyvää. Jopa se kaikkein kivuliain muutos. Antti Kylliäinen sanoo: "Se mitä on takanamme ja mitä on edessämme, ei merkitse juuri mitään verrattuna siihen, mitä sisällämme."
 
Ja samaan aikaan.. Kakkosella ja Kolmosella on Rakkauden kevät!  Huhheijaa. Eteisessä uusia jalkineita, keittiössä ruokaa ja tiskiä lisää, kylpyhuoneessa pyykkiä. Ja huppareita, joiden kanssa mennään nukkumaan, joita siis ei saa pestä!

Kyllä tämä taas tästä. Elämä kun ei ole seisovaa, vaan virtaavaa vettä. Oikein hyvä niin. Muutos tuoksuu alkukesän tuulissa.