Kuva: http://www.kirsikoti.fi/pages/6

Huoneesta kantautui hillitty puheensorina, ruusut tuoksuivat maljakoissa ja lahjapöydällä näkyi paketteja. Liityin jonoon, jonka alkupäässä seisoi
ryhdikkään viisaana ja hillityn kauniina päivänsankari, eläköityjä.

Olin tehnyt seitsemän vuotta hänen kanssaan työtä saman työnantajan
palveluksessa. Aina kohdatessamme hän hymyili, toisinaan suorastaan säteili. Lounastimme joskus samassa pöydässä. Ajattelin, että hänen tapansa käyttäytyä on sulavaa, toiset huomiovaa ja samalla rehellistä. Toivoin osaavani jakaa läsnäoloani kuten hän.

Ojensin hänelle kirjan, joka oli kulkeutunut minulle. Arvelin sen puhuttelevan häntä. Kiitin häntä työtoveruudesta. Uskoin myös hänellä olevan jatkossa enemmän aikaa taide- ja kulttuuriharrastuksilleen. Hän kiitti minua hymyillen, kumartui minua kohti ja kuiskasi: - Minä ymmärrän sinun persoonaasi.

Väistyin jonosta sivummalle, hieraisin kyyneltä silmästäni. Jonon loputtua
seurasi tavanomaista kahvittelua ja puheenpitoa. Poistuin tilaisuudesta melko pian.

Kului viikkoja. Hänen lauseensa kimmahteli milloin missäkin korviini, suihkussa, autossa tai lähikaupan jonossa. "Minä ymmärrän sinun persoonaasi". Se kuulosti kuin hän olisi avannut salaa oven, jonka olemassaolosta en tiennyt mitään. Minusta pulppusi jakamisen ilo. Hän oli nähnyt minut, vaikka luulin pysyneeni häneltä piilossa.

Eräänä aamuna töihin tullessani minua odotti sininen kirjekuori, jonka päällä luki nimeni ja sana 'täällä'. Uteliaana avasin kuoren, jossa arvelin olevan valokuvia. Kirjeestä lehahti eteeni yhdeksän värikästä paperisommittelutyötä. Yhden työn taakse oli Persoonani Ymmärtäjä kirjoittanut "Kirsi Mikkosen työstä reimastuneena kiittäen".

Olin mykistynyt. Hän oli jälleen täydellisesti ymmärtänyt minun persoonaani ja vastasi minulle juuri kuten toivoin: rakastamalla taidetta, inhimillisiä tekoja. Edellenkään emme tiedä toisistamme juuri mitään, mutta melkein kaiken: taide parantaa ja  tukee meitä elämän eri vaiheissa.

http://www.kettuki.fi/index.php?page=1327