Leijailen vapaasti lähes joka yö. Uneni ovat vauhdikkaita, niissä tapahtuu paljon, pohdin koko ajan asioita. Aamuisin pääni on pullollaan. Herätessä mutisen miehelle omituisia lauseita, joita unissani minun on pitänyt painaa mieleeni. Niissä on jokin idea - mutta aivan totta, se on kovin, kovin katoavainen.

Työsuhteeni on päättymässä.

Näinä aikoina se on tosiasia, joka saa aivoni kiehumaan. Olen saanut tehdä 7 hyvää vuotta töitä. Olen viihtynyt työssäni. Se on tarjonnut minulle turvaa vaikeina vuosinani. Vaikka avioliittoni ja edellinen työsuhteeni olivat päättyneet, ei elämäni ollutkaan ohi. Lapset ja läheiset olivat yhä luonani.

Uskaltauduin yrittämään uutta työtä. Aluksi työsuhdettani jatkettiin kaksi kuukautta kerrallaan, pian sain jo puolen vuoden pätkän. Sitten onnisti: sain kaksi kertaa kolmen vuoden sijaisuudet, yhteensä kuusi vuotta!

Elokuun jälkeen en tiedä missä olen, mitä teen. Työnantajani ei voi luvata jatkoa, ymmärrän sen. Ajat ovat, mitä ovat.

Kesän alussa 2001 oli juuri jäänyt vuoden kestäneen keikan jäljiltä työttömäksi. Lapseni olivat juuri ja juuri kaikki kouluiässä ja minä aloin päästä jaloilleni. Erosta oli kolmisen vuotta. Meilasin työnantajalle ja sain kutsun haastatteluun (olivat pari kertaa aiemmin tarjoutuneet ottamaan minut keikkahommin).

Haastattelun lopuksi sanoin: - Olisi vielä eräs asia. Minun pitäisi päästä kolme kertaa viikossa keskellä päivää terapiaan.  - Kyllä se järjestyy, kun teet tunnit takaisin, vastasi esimies tyynen rauhallisesti. Olin varautunut selittelyihin ja torjuntaan. Tämäkään asia ei aiheuttanut siis pulmia, sain töitä. Terapiani loppui 2003 keväällä, eikä se aiheuttanut minulleni pulmia työpaikallani. Avoimesti sen myöskin kerroin, sillä en halunnut kenenkään joutuvan pohtimaan, miksi katoan keskellä päivää.

Olin mielessäni asettanut työnhaulleni jättimäisiä esteitä. Olin kolmen lapsen yksinhuoltaja, mielenterveyskuntoutuja, jonka naapurissa asui iäkäs isäkin. Oli käsittämättömän huojentavaa tajuta, ettei mikään näistä peloistani ollut este työntekemiselleni.

Olen nyt kahdeksan vuotta vanhempi. Esikoinen on lentänyt pesästä, mies muuttanut meille, Kakkonenkin täysi-ikäinen. Siviilielämäni on toki vilkasta, mutta ei lainkaan raskasta. Päinvastoin. Saan päivittäin iloa ja voimaa läheisiltäni.

Uskon, että minulla on yhä annettavaa työelämälle. Missä ja miten, se selviää kuluvan vuoden aikana. Ehkä. Leijailuni päättynee ja pääsen taas ratin taa. Jotakin kohti.