...jatkuu...





Tarja kärrättiin leikkaussaliin, jossa anestesialääkäri hoitajineen jo odotti.
- Olet hämmästyttävän rauhallinen, hoitaja lausui kuin kysyen.
- Niin, olen, minulla on sentään yksi lapsi, kaikilla ei ole sitäkään, Tarja sai
väsymykseltään vastatuksi.




Päivä kului humisten, Tarja sai vahvoja särkylääkkeitä ja nukahteli tämän tästä
huoneessaan. Jotain litkuakin kai hänelle tuotiin, selkeitä muistikuvia ei hänelle
jäänyt. Mitään hän kyennyt syömään.


Yöllä hän havahtui. Vauva itki jossain lohduttomasti. -Miksei kukaan mene
auttamaan, hän ihmetteli ja nousi istumaan vuoteessaan. Ääni vaimeni heti.
Hän nukahti uudelleen ja sama toistui. Unen läpi hän päätteli, että
todellisuudessa äänet vauvalasta eivät voi kuulua tälle osastolle saakka,
vaikka samassa rakennuksessa synnyttäneetkin olivat. Ääni kumpusi Tarjan
sisältä. Vauva hänessä itki yksinäisyyttään.


Aamulla tumma käkkäräpää, hänet leikannut lääkäri, oli ovella:
- Hyvät vai huonot uutiset ensin?
- Huonot tietenkin ensin, huokaisi Tarja.
- Sinun oikea munatorvesi on mennyttä, vatsassasi oli puoli litraa verta,
aikamoinen räjähdys siellä on ollut.
- Ahaa, entä ne hyvät uutiset?
- Katsoin vasemman puoleisen munatorven, se on loistavassa kunnossa! Nyt
heti vain vauvaa tekemään!
- Puuh, no ei nyt kyllä ihan heti, puuskahti Tarja ja siveli kipuilevaa vatsaansa.




Lääkärin poistuttua Tarja nosti varovasti lakanaa ja raotti yöpuvun housujen
kuminauhaa. Mitään erityistä hän ei heti havainnut. Leikkaus oli kuitenkin tehty,
siitä hän oli täysin varma. Tämä ei ollut pahaa painajaista, vaan julmaa totuutta.
Hän kohottautui istumaan ja siitä hitaasti seisomaan. Toden totta, aivan
alavatsassa, oli muutaman sentin mittainen arpi. - Ohoh, lääkärin mielestä olen
yhä bikinikunnossa, Tarja yllättyi.


Pian ovi raottui. Kynnyksellä seisoi joku valtavan kukkapaketin takana. Paketti tärisi.

- Sisään vaan, muuten vetää, huudettiin viereisestä pedistä.
Paketti liikahti ja Tarja tajusi Jussin itkevän rajusti kukkalaitteensa takana.
- Tule sisään sieltä, Tarja nyyhkäisi.
- Joo, mutta tää on mun vika, Jussi nyyhkäisi.
- Höh, tää kenekään vika ole! Huono tuuri vaan, Tarja tokaisi.
- Joo, mutta ku sä valvoit mun gradun kirjoitustöissä kaikki yöt.
- Ja sekö esti siittiötä ehtimästä kohtuun, oles nyt, Tarja torui.
- Missäs Vili on, Tarja kaipasi lastaan.
- Vili on kotona tätinsä kanssa.
- Onko sillä kaikki hyvin, täällä kuului viime yönä itkua.
- Onhan sillä, vähän nuhaa, niinkuin mullakin, Jussi huokaisi.


Illalla Tarja jaloitteli hieman ja esitteli itsensä naapuripedin rouvalle. Rouva oli
häntä jonkin verran vanhempi ja rouvan mies vielä iäkkäämpi, äärimmäisen
lempeän ja huolestuneen näköinen mies. Mies silitteli vaimoaan herkeämättä,
oli Tarja verhon raosta nähnyt.


- Sää et ole ihan tajunnut, mitä sulle on tapahtunut, rouva tokaisi.
- Noh, enpä kai, anteeksi, jos yöllä huokailin ja olin levoton, Tarja nolostui.
- Emmää sitä tarkoita, vaan sitä, että sää meinasit kualla! Sisäinen verenvuoto
ja ties mitä! Tohon on moni kuallu, usko pois. Sulla kävi mäihä.
- Niin joo, enpä ole ajatellutkaan tuota noin.
- Ajattele ny vaan, ja sulla on muksukin ja mies, kyllä sää siitä selviät.
- Kiitos, niinpä kai, Tarja havahtui ajattelemaan.
- Kuule, kyllä se on tosi tärkeetä, että on kunnon ukko. Mun ukko rakastaa mua,
vaikka kaikki men! Mitään eivät jättäneet! Sanoivat vaan, että koko kohtu on kuin
perunapelto, ei siitä enää ollut kenellekään kodiksi. Vuosikausia täällä olen
rampannut, nyt se on loppu. Pakko on uskoa, ettei musta synnyttäjäksi ollut.
- Voi, olen niin pahoillani, puhuinko jotenkin ikävästi, Tarja hätääntyi.
- Eihän se sun vikas ole, lapsirukka! Mä olen, kuule polliisi ja niin on mun
ukkokin, me ollaan koettu ja nähty yhdessä kaikenlaista, kyllä me tästäkin
selvitään! Maailmassa on paljon orpoja, eiköhän me joku niistä luoksemme
saada.


Seuraavana aamu Tarja laahusti naapurinsa kanssa aamupalalle aulaan.
Käytävällä tuli vastaan haamumainen olento, valkeankalpea nainen. Nainen
huojui, kykeni hädin tuskin hiihtämään sairaalan valtavissa tossuissa
huoneeseensa. Tarja sai alas pienen leipäpalan ja hieman teetä.

Hetken päästä käytävälle kuului karmiva huuto, kuin eläintä oli rääkätty. Tarja
pelästyi, katsahti naapuriin, joka sanoi: - Ai toi, oota, kohta hoitajat juoksee taas
sen luo. Se saa rauhoittavia ja ne koettaa saada sen pysyämään ees jotenkin
tässä maailmassa. Se sai kolmannen keskenmenonsa ja samalla ne otti kaikki
siltäkin veks. Sen äijä kävi täällä tuomassa sille vaatteita ja sen avaimet. Ei
kuulemma tartte enää himaan mennä, kun ei se äijä tartte tollasta mahoo
muijaa, vaan jonkun, joka tekee sille lapsia.

- Kauheeta, sehän on menettänyt ihan kaiken!
- Niin, en oo ees ketään sukulaisia täällä nähnyt. Sosiaalihoitaja koetti sen luona jo
käydä, mut ei se vielä muuta tee kuin parkuu.


Illalla Jussi tuli Vilin kanssa käymään. Tarja halasi heitä pitkään, kuivasi
kyyneleensä ja johdatti heidät käytävälle.

- Annetaan naapurin levätä, se on kokenut kovia. Mä ja me selvitään tästä kyllä. Mä
sentään vielä voin saada lapsia. Ja meillä on toisemme. Yhdessä selviämme.
- Juuh, henkäisi Jussi, eikä me enää koskaan puhuta tästä.
- Ai miksei, mutta jos niin haluat, ei puhuta, Tarja lupasi.



' ' '

--- Reilun kahden vuoden kuluttua Tarja synnytti tytön, joka oli aivan
Mumminsa kuva. Jussi oli valmistunut maisteriksi ja Tarjan äiti kuollut.
Elämä jatkui, toisaalla. Äidin sylistä oli maailmaan lähdetty ja sinne oli
palattu. Kotiin, meissä ja muistoissa.




Loppu