Sopeutuminen ihmis-suhteeseen vaatii aikaa, se oli tiedossa.

Minulla on vamma, joka paranee hitaasti. Sen vamman nimi on muista huolehtiminen. Päässäni on antenneja, jotka singahtelevat esiin milloin missäkin, usein tarpeettomasti. Ei niin, että minun olisi vaikea luottaa muihin ihmisiin. Vaan niin, että olen erinomaisen hyvin sopeutunut siihen, että kohta poksahtaa jossain, jotain sattuu, ja jonkun on otettava tilanne hoidettavakseen. Se joku olen minä.

Samaan aikaan olen pohdiskeleva, asioihin uppoutuva, ajantajunkadottava olio. En osaa kotonani aina olla kovinkaan järjestelmällinen, aloitan sitä ja tätä, teen montaa asiaa kerrallaan, ja on hyvinkin mahdollista, että ne kaikki jäävät kesken, jos jokin aivan uusi ilmestyy eteeni. Tämä kaikki kysyy Kumppanilta hermoja ja pitkäjänteisyyttä.

Etenkin, kun Kumppani on ihminen, joka tekee asiat HETI VALMIIKSI, kun ne eteen ilmaantuvat. Jos mutisen itsekseni, että tuokin hylly pitäisi ehkä kiinnittää tuohon, hän KUULEE mutinani, hakee työkalut ja HOITAA asian. Minua on kuultu! Tämä on minulle täysin uutta kotikulttuuria. Lisäksi hän pitää siitä, että ollaan ajoissa, eikä myöhästellä.

Oih, miten olenkaan päättänyt opetella noita hyveitä! Niin monesti, ettei kukaan uskokaan. NYT on totinen paikka, enää ei auta. En kestä katsoa hänen hämmästynyttä ilmettään, kun en olekaan vielä käynyt suihkussa, koska juutuin lukemaan tai kirjoittamaan. Emmekö olekaan nyt lähdössä, vaikka niin sovimme, hän katsoo minuun kysyvästi, istuu sitten odottamaan. Auuts! Kauhea vastuu Toisesta! En halua aiheuttaa hänelle, enkä kenellekään huolta tai harmia!

Kahden kulttuurin yhteensovittaminen on aina haaste. Nyt on Luupään kouluttamisessa tehtävää Kumppanilla. Olen ajatellut, että meillä on kuin onkin samanlaiset rytmit. Hän on 'satoisa', kuten isäni sanoo, minä taas pikkutarkempia ja hitaampi vaikkapa siivoamisessa. Toisaalta, kun pääsemme lenkille, tanssimaan, teatteriin, keskustelemaan, makuuhuoneeseen... sama rytmi löytyy hakematta!

Päätin, etten huolestu tästä. Ei ole pienintäkään syytä. Hän tiesi, mihin ryhtyi. Hän on aikuinen, joka tekee päätöksensä itse. En ala neuvoa tai sääliä häntä siksi, että valitsi minut. En huolestu siitä, että hän kokee tunteitaan tai pohtii, en enää huolehdi hänen puolestaan asioista. Päinvastoin! Joka kerta, kun saan hänet viereeni, aivan liki, hämmästelen: onpa meillä Rakkautta! Onpa meillä voimia vaikka mihin! Jopa erilaisuuden sietämiseen. Niiden ihan pientenkin kivien hiomiseen. Näissä kengissä kelpaa taivaltaa ja taivastella!