Åboa Vetus, 2007

"Se on hyvä kaveri silloin, kun sillä menee huonosti."

Tämä lause on pyörinyt päässäni pitkään. Lause kohdistui minuun. Ei auta kuin tarttua haastetta niskasta ja pohtia ääneen. Parhaiten osaan jäsentää kirjoittamalla. Muuten aivoni tuottavat sirpaleita, vihlovia kipuja, painavaa sementtiä - päänsärkyä, johon en löydä lääkettä.

En loukkaantunut lauseesta. Koen surua. Ystäväni kokevat menettäneensä minut - ja minä siis siksi heidät. Se, jos mikä, tekee ihmisen surulliseksi.

Olen ennenkin törmännyt tähän. En vastaa kun soitetaan, en tekstaa tai soita takaisin, en kieltäydy kutsusta kunnolla vaan mumisen epäselvyyksiä. En ole reilu, suora ja rehellinen.

Omista virheistään pitäisi oppia. Pirun vaikeaa se on. Lapsilleni olen koettanut opettaa SUORAA viestintää. Olen jankuttanut rehellisyydestä loputtomiin. Ja myöntänyt, etten itse osaa olla selkeä ja suora. Vanhemmiten toki jotain olen oppinut, mutta melko vähän.

Kehityskeskustelussa Pomon kanssa puhuttiin palautteen vastaanottamisesta. Vakuutin, että haluan oppia uutta ja olla vastaanottavainen, mutta samalla myönsin, että (negatiivisen) palautteen saaminen ei ole helppoa. Ja lisäsin, puolustellakseni -tietenkin - ettei muuten oo helppoa kenellekkään suomalaiselle. ((Mihin svidduun mä sitäkin lausetta tarvitsin?! Jos minä, niin kyllä muutkin. Se palautteen vastaanottamisesta, kele.))

Asiaan. Käytän siis ystäviäni hyväkseni. Ravaan niiden luona silloin kun minulla menee huonosti ja tarvitsen kuuntelijaa. Jos ja kun elämääni tulee suvantoa ja poutapilveä, liihottelen muualla, ystäväni unohtaen.

No hitto, ei se noinkaan mene! Textailin ystävilleni innoissani Onnestani ja jaoin takuuvarmasti niille Onneanikin. Tunsin syyllisyyttä valitusvuosistani. Halusin jakaa uskoni Muutokseen ja Onneen heidän kanssaan. Halusin näyttää, että minullakin voivat asiat joskus sujua.

Mutta. Riemuni takana laskeutui hiljaisuus, jota en havainnut ensin. Ystävät loukkaantuivat ja jättivät minut Oman Onneni nojaan. Heillä on täysi oikeus tunteisiinsa. Moni heistä on muutenkin elämässään kokenut hylkäämisiä.

Nyt pohdin, pitäisikö minun toivoa, että ystävilläni alkaisi mennä huonosti. - Ei, kele, siihenkään en suostu! Perustuuko ystävyys tarvitsemiseen? Olen siis ollut huono ystävä heille, koska he kokivat minun tarvitsevan heitä VAIN silloin, kun minulla meni huonosti. Ja toisaalta, jos he tarvitsisivat minua, ryömisivätkö he luokseni, kuten minä itkien ryömin heidän luokseen?