Elämässä tulee jaksoja, jolloin elämisen intensiteetti kasvaa, kaikki on jatkuvassa liikkeessä. Ihminen kelluu korkkina aalloilla, virtaa tikkuna koskessa, heiluu höyhenenä tuulipyörteissä. Näissä tilanteissa voimakas läsnäolo yhdistyy suuren ihmetykseen. Aika ei tarjoa lepoa, eikä sitä tunnu tarvitsevan. Eli elämäänsä, sanoisi Taata.

Lapsuuteen kuuluu ihmetys ja läsnäolo. Nuoruudessa kiihkeys kehittyy ja sen hallintaa harjoitellaan. Pikkulasten vanhemmat muistelevat usein eläneensä sumun keskellä, unen ja valveen välissä. Työelämä ja intohimoinen harrastus voivat viedä uusiin ulottuvuuksiin. Keski-iässä kuljetaan puoliväliä: katse harhailee kasvavien lasten ja kuihtuvien vanhempien välillä. Peilin moni unohtaa vuosiksi.

Elän keskellä myllerryksiä. Muuttujat läheisyydessäni ovat muuttuneet monimuuttujiksi, näkökentässäni on yhä enemmän spektrin värejä, sävyt ovat syventyneet, valo kirkastunut ja - varjot pidentyneet.

Hämmästelen tyyneyttä itsessäni. Voin olla etäällä ja lähellä samanaikaisesti. Aiemmin ei ollut muuta väylää kuin kohdata kaikki valtavalla eläytymisellä. Eläydyn vieläkin, mutta nyt voin jakaa ja ottaa vastaan kaikenlaisia tunteita heittäytymättä viikkojen vellontaan.

Olen saanut osakseni turvaa ja rakkautta, olen uskaltanut olla tarvitseva ja heikko. Olen vahvistunut iholta ja sydämestä. Yhdestäkään tunteestani en ole joutunut luopumaan rauhani vuoksi. Päin vastoin. Olen mikä olen.

- Vaikeinta elämässä on nähdä lastensa toistavan omat virheensä, huolaisi Ystävä kerran. Jäin pohtimaan asiaa ja vakuutin hänelle, että ehkä niin on tarkoitus. - Silloin tiedät, mistä on kysymys, voit jakaa asian lapsesi kanssa. Tottakai toivoisi lapsensa säästyvän juuri niiltä kolhuilta, joita itse kohtasi. Kolhuitta ei elämää voi elää, kannan siis ensiapulaukkua mukanani.

Toivon läheisteni huomaavan muuttumiseni. Se on ollut sisäistä ja pientä, mutta vakaata ja vahvaa. Häpeälle uhraan yhä vähemmän aikaani. Rehellisyys ja avoimuus helpottavat elämää, parantavat mustelmat.