Piilotettu puutarha Prahan rinteillä, kevät 2008

Olen ollut todella pitkällä lomalla. Viimeinen lomaviikkoni alkoi tänään. Oloni on seesteinen, rauhallinen, levännyt ja onnellinen. Hämmästyneenä luen lehdistä, että kesän sää on ollut viileähkö ja sateita on ollut runsaasti. - Niinkö, hämmästelen. Minun kesäni on ollut täynnä paistetta, lämpöä ja rakkautta.

Ensimmäistä kertaa elämässäni olen nauttinut mökkeilystä. Aikaisemmin olen ahdistunut mökeillä. Olen ollut epävarma ja epätietoinen. Mitä mökillä kuuluu tehdä? Jos olen vieraana mökillä, mitä silloin kuuluu tehdä? Voinko osallistua mökkipuuhiin, mitä isäntäväi sallii minun tehdä, osaanko tehdä juuri oikein? Olen kokenut kiusalliseksi ajatuksen, että menisin toisten mökeille huilimaan, samaan aikaan kun aavistelen, että tehtävää olisi yllin kyllin. Minulla vain ei ole käsitystä, mitä tuo tekeminen olisi.

Vietimme kokonaisen viikon mökillä käsittämättömän kauniin luonnon keskellä. Tarkkailimme kirjosiepon pesää, herkutelimme, luimme toisillemme kirjoista parhaita kohtia ääneen. Luimme Gontsarovin Oblomovia (joutilaisuuden opaskirjaa), Uuno Kailaan runoja, Volter Kilven Bathsebaa, vanhoja lehtiä, pilviä taivaalla, sammalia kivillä ja toisiamme uusissa valoissa. Metsä on  hellivä piilo ja valo tihkuu puiden lomasta vihreänä. Ja kun päätimme loikoa laiturilla, pidimme päätöksestä kiinni - kuten myös suojamuovista, jonka alla luimme kirjojamme - ei vaan toisiamme. Kuohuviiniä ja mansikoita unohtamatta.

Laitoimme rakkautta ja tarjoilimme sitä ruokana lapsillemme. Yksi saapui nälkäisenä Provinssista, yksi ratsastamasta, yksi sählystä, yksi Ilosaaresta, yksi Tuskasta - kuka mistäkin ja mitäkin nälkää poistamaan. Saunotimme yhtä isoisää ja toista nostimme metsän mättäiltä, kun kupsahti niihin selälleen. Tarkalleen oikean kohdan muisti silti kanttarelleille. Pilkoimme puita ja kuljetimme niitä pitkin maanteitä, poimimme mansikoita, hätistelimme hyttysiä, nautimme olutta höyryävinä kuistilla, tyhjensimme puuceen, siivosimme kaappeja, rakensimme kaappeja, ostimme astioita ja kinasimme pakastimen täyttämisestä - ja sovimme sillekin yhteisen täyttötavan.

Uutta minulle on ollut tehdä asioita vähän kerrallaan, ei uupuen, vaan iloisena ja tyytyväisenä. Eihän elämässä sen valmiimpaa tule kuitenkaan, täydellistä päivää ei ole, tekemättömyyttä riittää loppuelämäksi. Mutta tekemisen tapaa voi todella muuttaa! Voi iloita pienistä askelista, voi hämmästellä yhden hyllyn raivaamista, kaapin tyhjennystä - kerrallaan. Kuinka monta iloa siitä saakaan - jokaiselle päivälle omansa! Ja se jakamisen onni,  iloja jaettavaksi saakka - se vasta herkkua onkin, kesämansikoita iloa kuohuvassa kristallilasissa!