Pyhän Vituksen katedraali, Praha, kevät 2008

Erosin evankelis-luterilaisesta kirkosta parikymppisenä. En halunnut olla missään tekemisissä instituution kanssa, joka hylkäsi äitini.

Äitini koki jonkinlaisen kriisin keski-iässään ja alkoi pohtia syvällisiä. Vastauksia hän etsi politiikasta, kirjoista, lehdistä ja lopulta uskonnon piiristä. Hän soitti seurakuntamme kansliaan ja tiedusteli mahdollisuutta osallistua toimintaan. Tuolloin hänelle vastattiin, että koska hän ei ole vielä eläkeläinen, mitään ei ole tarjota. Edes mahdollisuutta keskustella papin kanssa ei tarjottu.

Äitini ei luovuttanut, vaan hakeutui muualle. Hän osallistui karismaattisiin iltoihin, tarkkaili kaatujia ja lähti hämmentyneenä pois. Lopulta hän päätyi adventistien luo ja kävi kasteellakin. Pian sen jälkeen isäni joutui sairaseläkkeelle ja he muuttivat pois Helsingistä. Adventisteja oli toki lähellä uuttakin kotia, mutta äitini vetäytyi muuton myötä adventisteista kokonaan.

Äiti koki kovaa syyllisyyttä 'harharetkestään'. Sairastuttuaan hän keskusteli ahkerasti sairaalapastorin kanssa ja sai ilmeisesti 'sielulleen rauhan'. Tiedän äitini pääseen sinne, minne halusikin, taivaaseensa.

Moni ikäiseni erosi myös ev-luterilaisesta kirkosta. Joku suuttui naispappeus-keskusteluista, joku koki kirkon turhaksi, joku ei halunnut maksaa kirkollisveroa. Minun syyni olivat yksinomaan henkilökohtaiset. 1990-luvun laman aikaan tarkkailin kirkon toimintaa ja näin uudenlaista osallistumista ihmisten hätään ja arkeen. kirkko tuli lähemmäs ihmistä.

Nyt, 2008, pohdin länsimaisen ihmisen vieraantumista kirkosta ja sen myötä seurannutta maallistumista. Samaan aikaan miljoonat muslimit, katolilaiset, ortodoksit, hindut jne kokevat väkevää uskoa arjessaan.

Olen antanut vanhalle seurakunnalleni anteeksi. Eivät tieneet, mitä tekivät. Ajat olivat toiset, kirkko oli hukassa itseltään.

Kaikki kolme lastani ovat liittyneet (nuorin kastetaan pian konfirmaationsa yhteydessä) kirkkoon omasta vapaasta tahdostaan - ja kyllä, kavereiden mukana ja juhlien toivossa. En ole painostanut suuntaan enkä toiseen. Vapaasti ovat saaneet valita ja valitsevat liittymisensä jälkeenkin.

Miksi minä sitten olen yhä uudelleen löytänyt itseni pohtimasta kirkkoon liittymistä? En ole enää katkera, enkä pettynyt. Instituutiona seurakunnat ovat yhä minulle mysteeri.
Kuinka niin sekalainen seurakunta olla yhtä mieltä mistään? Vai onko tuo kirjavuus rikkautta, laajaa syliä - sittenkin?

Miksi LIITTYÄ kirkkoon? Tämä tuntuu vastavirtaan uijan kysymykseltä, niin moni on viime aikoina eronnut kirkosta. Tarvitsenko kirkon ja seurakunnan yhteisöllisyyttä? Haluanko osoittaa lojaliteettia, ja jos niin, mille ja kenelle? Mitä on arjen ekumenia? Kuinka kirkko todella elää nyky-yhteiskunnassamme? Entä kirkon ja valtion suhde? Kirkon karmea historia?

Kysymyksiä riittää. Olen äitini tytär, etsin vastauksia laajalti. En kaipaa seremonioita, mutta osaan antaa arvoa niiden historialliselle kauneudelle. Janoan syvyyttä, olen väsynyt pinnalliseen. Äidiltäni opin, että vastaus on usein lähellä, niin lähellä, että sitä on vaikea nähdä. Siksi palaan yhä uudelleen siihen, että syyni kirkkoon liittymiseen on yksinkertaisin ja rankin mahdollinen: rakkaus.

Voisin kuvitella kuuluvani yhteisöön, joka kannattaa rakkautta ja sen sisältämää armoa. Harkitsen asiaa. Taidan kilauttaa papille ja sopia tapaamisesta. Enkä anna heti periksi, vaikka ei vastaanottoa järjestyisikään.