Kesälomani ensimmäinen päivä. Olen kohtalaisen pirteä ja kohtalaisen terve, toisin kuin monen aikaisemman kesälomani alussa. Ennen kaikkea olen syvästi onnellinen. Olen kokenut kivitalonkokoisen muutoksen, tai oikeammin kivijalan. Tunnen olevani terälehtimäisen kevyt ja ikivanhan tammen juurakon painoinen.

Viimeiset kaksi kuukautta olen viettänyt vauhdikasta elämää. Olen ollut poissa kotoanikin yhteensä kymmenen yötä, enemmän kuin vuosiin. Ensin kuusi juhlavaa vuorokautta Prahassa, sitten kesäkuun alussa neljä työntäyteistä vuorokautta työmatkalla, kotimaassa tosin. Puolison muutto ja asettuminen yhteiseen kotiimme sujui ripeästi, mutta sen käsittäminen vie toki aikaa. Minultakin, vaikka sainkin pysyä paikoillani.

Nettiä en ole käyttänyt kuin työkseni, jopa bloggasin työnantajan blogiin. Kotona on kyllä kaksikin eri nettiyhteyttä (taloverkko ja mokkula), mutta iltaisin jommankumman vonkaaminen perheen nuorisolta ei ole sekään houkuttanut netin pariin. Mahdollisuus kirjoittamiseen toki on aina, makuuhuoneessamme on nykyään taas tietokone. Iltaisin on vain niin paljon houkuttelevampaa kömpiä Puolisoa liki, kuin räpistellä konetta.

Jotain tuttuakin on, ikävä tulehdus on taas vienyt voimiani. Onneksi lopulta sain sellaisen setin, että sillä tappaa tieteiselokuvien örkitkin. Ainakin viinamöröt pysyvät kaukana, sillä lääkkeellä on tehokas antabus-vaikutus. Ei siis pisaraakaan alkoholia koko Juhannuksena. Sen sijaan kahden tunnin reipas hikilenkki lauantaina ja eilen tunnin pyöräily. Viimeistään lomalla olisi hyvä saada voimansa takaisin. En silti aio asettaa mitään päämääriä, tavoitteita, enkä edes erityisempiä suunnitelmia lomalleni.

Opettelen lausumaan 'me'. Puhelimessa pääsi vielä vanhasta muistista Exälle: - Olen kotona Juhannuksen, vahdin nuorisoa. Tosin hänkin puhui omasta Juhannuksen vietostaan yksikössä, vaikka on ollut naimisissa kohta yhdeksän vuotta. Silti puhelun jälkeen nolotti. Minun Puolisoni istui vieressäni ja hymyili. Lupasi osallistua nuorison vahtimiseen kanssani.

Tiukassa on yksinhuoltajan mennyt arki. Käyn myös läpi aikamoista muutospuhetta itseni kanssa. Miten otan huomioon Puolisoni? Mistä menneisyyteni taakoista vihdoinkin päästän irti - kevyesti, huolettomasti, sen suurempia eläytymättä? Miten todella käyttäydyn tietyissä tilanteissa? Olenko rehellinen itselleni? Olenko henkisesti vetelä, laiskottelenko, nyt kun siihen on useimmin mahdollisuus? Kuka minä olen ja millainen olen Hänelle?

Tämä monologini poikkeaa edellisistäni, sillä tämä on selvästi armollisempaa, sallin itselleni Hänen katseensa myös omissa silmissäni. En pelkää Rakkautta osallani. Toisaalta tämä on vaativampaa, sillä en voi paeta armottomuuden taakse. Haluan katsoa itseäni lempeän rehellisesti, huumorilla, vakavasti. Haluan oppia olemaan me ja minä meissä.