Miten paljon voi ihmiselämässä tapahtua lyhyessä ajassa?

Todella paljon. Niin paljon, ettei mukaan ehdi aivot eikä keho. Ainoa tunne ja ele, josta on pieni taju, on HYMY. Minä hymyilen ja minä vastaanotan hymyjä. Elän hymisteleviä aikoja.

Ja silti. Elän suurten päästösten ja linjanmuodostusten aikaa. Hymy vahvistaa, olen saanut voimia. Jaksan taas ajatella hankaliakin asioita, asettaa arvojani järjestykseen, havahtua ja - toimia arvojeni mukaan.

Meille muutti asumaan Mies. Katsellessani niitä tavaroita, joita meille ilmestyi, rakkauteni häntä kohtaan, jos mahdollista, vahvistui entisestään. Esineet, asiat kodissamme kuvaavat häntä hyvin henkilökohtaisella tasolla. En aio hänen sieluaan tässä paljastaa. Rakkauteni häntä kohtaan, se ei liene enää salaisuus
kenellekään.

Esikoiseni taisteli opintonsa kasaan ja valmistuu toukokuun lopulla. Nuoremmat kamppailevat omien koulujensa kanssa ja minä koetan pysy lähellä, lujana ja etäällä. Missä milloinkin tarvitaan. Hämmästys on suuri, kun käsitän, että yhden lapsen koulu on todellakin takana. Helpotuksen tunne taitaa tulla viiveellä.

Vietimme kuusi yötä Prahan keväässä. Ehdimme nähdä ja kokea paljon.Ehdimme olla ja levätä, hikoilla linnan portailla ja kylpeä iltaisin ammeessa. Onnellinen ja onnistunut matka. Emme osanneet muuttua muiksi edes matkalla, sama syvä hymy kasvoillamme maasta ja maisemasta riippumatta.

Blogini ei ole päiväkirjani, ei yökirjani. Blogini on silti elämäni, jossain sen valoissa ja varjoissa. Kirjoitan elämästäni, koska haluan muistaa myöhemmin. Tapahtumilla ei niinkään ole merkitystä, kuin tunteilla, tunnelmilla. Haluan muistaa, miltä minusta tuntui. Haluan muistaa Onneni.