Erosin lasteni isästä kymmenen vuotta sitten. Eron jälkeen olin hukassa, työttömänäkin, masennuin. Lapset  ja itseni pelastaakseni käärin meidät pumpuliin, laitoin suojakelmun sisään. Päätin, että menköön kaikki muu, me selviämme. Lähdin etsimään apua. Helppoa se ei ollut. En luovuttanut. Sain ystäviltä tukea ja hyviä neuvoja: pää kainalossa meet sinne, et ees tukkaa kampaa, etkä nenää niistä. Muuten ne ei usko, että voit huonosti, olet sairas, tarvitset apua!

Pääsin mukaan KELAn psykoterapiaprojektiin, alunperin 7 vuotta kestävään tutkimukseen. Saivat jatkorahaa ja minä suostuin olemaan tutkittavana kymmenen vuotta. Olen viime vuosien aikana täyttänyt kansioittain paperilomakkeita. Minulta on kysytty varmaan tuhannessa eri muodossa, harkitsenko itsemurhaa. Aina vastaus on ollut sama: Älkää hullulta hulluja kysykö, mullahan on kolme lasta. Kävin läpi kolmivuotisen intensiivisen psykoterapian. Näin keväällä terapeuttini kasvot nousevat mieleeni kuin Aurinko, vaikka häntä Proffana pidinkin. - Olen rakkikoira sun teflonpuntissas, sanon hänelle kerran. Onnistunut transferenssi, sanoisi joku.

Eron jälkeen etsin uusia tuulia, heittäydyin mukaan Pienperheyhdistykseen. Pienperseyhdistys, kuten silloinen Miesystäväni minulle kohteliaasti lohkaisi, toimii yhä edelleen ja tukee eronneita lapsineen. Yhdistys tekee hyvää ja pyyteetöntä työtä. Olimme leireillä mukana ja vietimme aikaa 'eroperheiden' kanssa. Se teki hyvää aikana, jolloin puhkesin itkuun nähdessäni kokonaisia perheitä sunnuntaikävelyillä. Silloin törmäsin käsitteeseen sinkkuäiti. Minusta se oli kummallinen termi. Miten voi olla sinkku ja äiti yhtä aikaa?! Minusta minä olin äiti, jolla on on lapsia. Toinen puoli minusta oli nainen, joka joko eli yksin lastensa kanssa tai seurusteli.

Vähitellen aloin kummeksua maailmaa, johon olin päätynyt. Suuri joukko naisia lapsineen näytti hyvinvointivaltion pakolaisleiriltä. Isättömät pikkupojat roikkuivat leirin ainoan miehen, Ohjaajan käsissä. Esikoiseni sai suuren joukon faneja leireillä myös. Kuopusta (poika) yrittivät mustasukkaiset pikkupojat kammeta kumoon. Tytöt loivat Esikoiseeni pitkiä katseita ja huokailivat.

Pettymys ja katkeruus tirskahtelivat välillä esiin, ihmekös tuo. Ja syvä suru, moni oli menettänyt Puolisonsa kuolemalle, viinalle, peliluolalle. Keskustelimme, purimme kohtaloitamme, jaoimme paljon yhdessä - me naiset. Mutta yhä syvemmin aloin kaivat miehiä. Minähän olin aina elänyt lähellä Miestä, isää, veljeä, poikia. Samaan on PP-yhdistyskin havahtunut, siellä etsitään miehiä kavereiksi lapsille. En voi sille mitään, että pelottavalta kuulostaa. Samoin kuin yhdistyksen tuottama raportti, jonka nimeksi lienee huumorilla kirjattu: 'Isän kädestä'. Toivon hankkeelle onnea ja menestystä. Lapset todella tarvitsevat isiään ja miehiä ympärilleen.

Onhan 'sinkkuisiäkin'. Silloin tarvitaan aikuisia naisia lapsille malliksi ja kaveriksi. Lasten yhteiskunnan näkyvillä (huomaa: näkyvillä!) paikoilla työskentelee suuri joukko näkyviä naisia: terveydenhoitajia, sairaanhoitajia, lääkäreitä, opettajia, lastentarhanopettajia. Nämä naiset näkyvät lasten elämässä, kulkevat rinnalla ja pysyvät, jos sallimme. Joskus on niinkin päin, että Ope on läheisempi kuin sinkkuiskän tai sinkkuäiskän vaihtuvat kumppanit.

Tilastojen mukaan tosin miehet vakiintuvat huomattavasti vikkelämmin erojensa jälkeen kuin naiset. Ehkä siihen on syynsä se, että naisille lapset useimmiten yhä vieläkin jäävät erossa (85%). Miehillä uuteen liittoon menee 1-3 vuotta, kun naisilla uuden kumppanin löytäminen kestää keskimäärin 4-7 vuotta.

Mutta miksi ihmeessä 'sinkkuäidin' täytyy näyttää 'pornoäidiltä' saadakseen seuraa?!

Sinkkuäidille sulhasta oli etsimässä Reinokin:

http://www.youtube.com/watch?v=RlvEDSG3AYY