Kuva: http://www.istockphoto.com/file_

Olen koko blogini olemassaolon pohtinut suhdettani siivoamiseen ja syyllisyyteen. Olen kokenut, että kun puhun siivoamisesta, puhun itsestäni. Siivoamiseeni liityy valtava joukko tunteita, jotka tekevät oloni vaikeaksi ja siksi siivoamisen lähes sietämättömäksi puuhaksi.

Olen epäjohdonmukainen, sekava, sotkuinen, hankala, turha ja tiellä. Siinä päällimmäiset tunteet, joita siivotessani koen. Kaiken ylle levittyy vielä totaalinen yksinäisyys ja sen laukaisema ahdistus.

Olen oivaltanut, että oikeastaan kyse ei ole siivoamisesta, siitähän minä pidän ja se on minulle helppoa! Imurointi, pölyjen pyyhkiminen ja lattioiden pesu - sehän on hauskaa ja tyydytystä tuottavaa. Minun pulmani liittyy kodin raivailuun, tavaroiden lajitteluun. Siinä pitää tehdä nopeita päätöksiä; roskiin, kirppikselle, kierrätykseen.

Valahdan välittömästi omituiseen varovaisuuteen. Aivan kuin jokin haamu kulkisi kintereilläni, kontrolloisi ja arvostelisi ratkaisujani. - Tuota olisi vielä voinut käyttää, oletpa sinä tuhlaavainen! Lamaannun, enkä uskalla tarttua tavaroihini, kirjoihin, papereihin - omassa kodissani, kele! Olen varma, että hetken päästä joku kuitenkin suuttuu tai haluaa asioiden olevan toisin. Minun valintani eivät kelpaa. Ja mikä pahinta, läjiä ei saisi olla, vaan kaiken tulisi olla siististi kansioissa ja hyllyissä tai kaapeissa.

Olen lomalla. Se tarkoittaa, että olen syyllinen, koska kukaan ei voi MIETTIÄ siivoamista niin paljon kuin minä. Sunnuntaina lepäsin, maanantaina aloitin varovasti helpoimmasta huoneesta. Tiistain pelasti ihana ihminen, joka kutsui kylään. Nautin vapaapäivästäni ja ystäväni seurasta.

Eilen pääsin vihdoin vauhtiin. Olen pessyt tähän mennessä 11 koneellista pyykkiä: vuodevaatteita, peitteitä, päiväpeitteitä, mattoja, perheen vaatteita. Sen setvimiseen menee oma aikansa, vaikka väliajoilla juoksinkin huoneesta toiseen tavaroiden kanssa, pesin, imuroin, luuttusin. Illalla särki päätä ja oksetti. Tänään olen ollut rauhallisempi.

Kaikki ne asiat, joita kuvittelin lomallani tekeväni, jäivät tekemättä. Käydä kahvilassa silloin kun muut hikoilevat töissä, kiertää ratikalla kaupunkia... Olenhan minä kahviloissa istunut, miksi hermoilla! Yllättäen en enää koe ahditusta siitä, että kuin minä sivoan, elämä lipuu ohitseni toisaalla. Minun elämäni onkin yhä enemmän tässä ja nyt. Vaikka imurin seuralaisena. Hetkittäin. Enää se ei tunnu vievän minulta kaikkea.

Tämä on viimeinen tilaisuuteni ahdistua lomalla. Tämän jälkeen minusta pidetään huolta. Minut opetetaan tekemään asioita yhdessä. Paradoksaalista kyllä, kaikkien näiden yksinäisten vuosien aikana olen kaivannut JotaKuta jakamaan siivoamista kanssani - ja nyt kun se aivan kohta on todellista, pelkään. Pelkään, etten enää osaa jakaa asioita, antaa Toisen tehdä mukana. Helpointa on sittenkin ahdistua, kiukutella ja suorastaan sairastua.

Muutos. Minulle tapahtuu valtava muutos. On tapahtunut jo ja muuttumiseni jatkuu. En ole enää yksin kaiken keskellä, vaan minulla on Kumppani, joka keventää elämääni mittaamattomasti. Hän rauhoittaa, kun olen levoton. Hän villitsee, kun olen riehakas. Hän pohtii, jos on pohdittavaa.

Siivoaminen on 'vain siivoamista'. Tavaroita heitellään pois, koska kaikkea ei voi säilyttää. Samalla tehdään tilaa uudelle ja uusille asioille, muutokselle. Siivota voi vailla syyllisyyttäkin. Tekee muuten elämän huomattavasti helpommaksi. On aika kasvaa aikuiseksi. Lakkaan leikkimästä lasta, joka pelkää äitiään siivouspäivänä. En pelkää enää.

Tiedän. Selviämme. Yksin ei tartte enää kummankaan selvitä.