Olen nähnyt viime syksynä kotimaista teatteria ja elokuvaa. Elokuvat olivat Ganes ja Lieksa!. Hurriganesista tai oikeammin Remu Aaltosen tarinasta kirjoitin jo toisaalla. Teatterissa olen nähnyt Ryhmäteatterin Saatana saapuu Moskovaan ja Koko teatterin Riihiukon, josta kirjoitan erillisen lastun lähiaikoina.

Kuva: http://www.lieksaelokuva.net/

Markku Pölösen Lieksa! oli minulle viehättävä, satumaisen kaunis Koppeloiden sukukronikka. Koppelot ovat sukurakkaita, hieman hassahtaneita ja yksinkertaisia. Heillä on kunnian tuntoa ja juonimisen taitoa. Elokuvaan temmataan mukaan ulkopuolinen kertoja, mykkä nuori mies. Kronikan on jatkettava elämäänsä, pelkkä suvun sisällä kertominen ei enää riitä. Jokaisella suvulla on Tarinansa ja Merkkihenkilönsä, Mustat Lampaansa ja Sankarinsa. Koppeloiden tarinaa kertoo katsojille puhekykynsä menettänyt mies, joka silmät ymmyrkäisinä tarkkailee tapahtumia. Kertojan osuus jäi hämäräksi, ja niin jäi moni muukin kohtaus Lieksasta!

Toisin kuin montaa muuta, minua ei Lieksan! -elokuvan sadunomaisuus häirinnyt. En edes yrittänyt ymmärtää, mistä kaikesta oli kysymys. En lähtenyt selvittämään miksi Lieksan jälkeen moottoritie näytti kehä ykköseltä tai miksi Lieksaan ei lopulta mentykään. Minulle elokuvan Lieksa on myyttinen maasto, jolla suvun tarinaa liikutellaan. Tärkeintä on pitää yllä uskomuksia oman suvun taituruudesta ja yhteenkuuluvuudesta. Annoin Lieksan! virrata itseeni ja nauroin nauttien mukana. Näyttelijätyö oli taitavaa ja varmaa. Pölönen hyväili nuoren Jenni Banerjeen kasvoja kamerallaan valkeassa koivikossa. Puntti Valtonen hurmasi rakastuneena poliisina. Heikki Kinnunen loihti itsestään juurevan heimopäällikön. Tarinoita tarvitaan, satuja saa yhä kertoa! Pölösellä on kertomisen tarve ja taito.

                                     *                          *                      *

        Kuva: http://www.ryhmateatteri.fi/index.php?id=49          

Ryhmäteatterin Saatana saapuu Moskovaan oli huikea esitys. Tietenkin jännitti, miten kirjan monikerroksisuus saadaan teatteriin siirrettyä. Näyttelijätyö oli saumatonta, kevyttä, syvää, kestävää ja kantavaa. Esitys herätti, kulki, sytytti ja poltti jäljen muistiin.

Erityisesti Minna Suuronen loisti monen taitavan miesnäyttelijän keskellä. Suurosen Margareta säteilee suojelevaa, elämääylläpitävää, kaiken kestävää rakkautta. Juuri sitä rakkautta me kaikki kaipaamme ja etsimme.

Suosalo epävarmana ja hätäilevänä Jeesuksena vastakohtanaan itsevarmuutta uhkuva Saatana (Vierikko) olivat loistavia. Sveholmin Pilatuksen syyllisyyteen oli jo katsojakin luuhistumassa mukaan. Kuten psykoterapeuttiystäväni parahti: "Pilatushan on kaikkien maailman masentuneiden arkkityyppi!"

Romaanin kolme tasoa dramatisoitiin komeasti, ja samalla yksinkertaisesti tv-monitorien avulla. Hätäisimmät ehtivät kritisoimaan ratkaisua Ryhmiksen maneeriksi. Tässä esityksessä takahuoneiden tv-kamerat ja pysähtyneet monitorikuvat puolsivat erinomaisesti paikkaansa. Moskovan skitsofreeninen ja epävarma tunnelma välittyi katsojalle kuin olisi samanaikaisesti osa nykypäivää, 1930-luvun Venäjää ja jotain mystistä, meille kaikille yhteistä aikaa.

Klassikot on tehtävä uudelleen, uusista näkökulmista, uusille katsojille. Maailmankuvaa on jatkuvasti rakennettava. Enää ei se ole mustavalkoinen, vaan sateenkaaren kirjava. Romaanissa kirjailijaliiton puheenjohtaja Berliotz liukastuessaan auringonkukkaöljyyn ja hänen päänsä liekkautuu irti ja kiirimään pitkin katuja kuin sirkuksen hevonen. Tänään maissietanolilla tankkaavaa syö toisen maissit ja ilmastonmuutos jatkuu yhä. Arbsudius ei maailmasta katoa.

Eikä maailmankuvaa rakenneta pelkällä rationaalilla. Siihen tarvitaan huumoria, absurdeja elementteja, taikuutta, mystiikkaa, uskomuksia, hulluutta, arvoituksellisuutta, kysymyksiä ja mielettömyyttä. Tarvitsemme rakennusaineiksi monelaista, jotta säilymme ehjinä särkyneessä maailmassa! Tarvitsemme toisiamme, tarvitsemme uskoa ja uskomuksia.

Psykoterapeutti-ystäväni hämmästelee, miksi nykyäänkin on sitkeästi vallalla on uskomus, jonka mukaan ei saisi pelätä ja tuntea epäluottamusta! - Kyllä saa ja kuuluukin. Ihminen on sitä, mitä hän ajattelee, psykoterapeutti  vastaa. Ihminen muuttuu, mutta hitaasti. Bulgakovin tekstillä on todella annettavaa ihmiselle, yhä edelleen. Klassikko pysyy syvästi ihmisen puolella.

Tarvitsemme vuoropuhelua hyvän ja pahan välille, kateuden ja tarvitsemisen välille sekä kaipaamisen ja tuhoamisen välille. Jos kiellämme pahan, emme myöskään tiedä mikä on hyvää. Jäämme puolitiehen, jäämme rikkinäisiksi, emme tunnista ihmimillisyytemme kaikkia puolia.