Rooman Pantheon, syksy 2005. http://fi.wikipedia.org/wiki/Pantheon_%28Rooma%29

Kielitoimiston mukaan uskomustarina on yliluonnollisia piirteitä sisältävä, totena pidetty kertomus. Ihmeeksikin sitä voisi sanoa.

Olen viettänyt monenlaista juhlaa viime viikkoina. Syntymäpäiviä, vuosipäivää ja Arjen Juhlaa. Läheiseni vanhenevat, aikuistuvat, tulevat isiksi ja äideiksi, valmistuvat ammatteihin. Vuosipäivä on Rakkauden vuosipäivä, olen ollut Rakkauden yltäkylläistämä jo yli vuoden.

Saan sähköpostia päivittäin, hauskoja ja kaipaavia tekstiviestejä sekä jokailtaisen puhelun. Hämmennyn huomiosta yhä, vaikka teen itse aivan samaa takaisin päin. Asumme yhä eri paikkakunnilla, joten tapaamiset rajoittuvat pääosin viikonloppuihin. Muutoksen tuulet ovat kuitenkin alkaneet puhaltaa.  Puolen vuoden kuluttua asumme hyvin lähekkäin, etten sanoisi rinnakkain.

Tämän ihmissuhteen suunnaton lämpö, rakkaudellisuus, tasavertaisuus, avoimuus ja helppous on minulle yksinkertaisesti Ihme. Olen kokenut suorastaan yliluonnollisia, satumaisia hetkiä tavallisessa, arkisessa elämässäni. Olemme nouseet ilmaan. Minua kannatellaan ja minä kannattelen.

Myönnän, että olen pelännyt. Olen varjellut, vaalinut ja ollut huolissani. Pelkoni ovat olleet monenlaisia. Pelkäsin menettäväni Hänet, tavalla tai toisella. Huomasin pelkoni turhaksi. Hän on ja pysyy elämässäni. Ei huoju, ei kulje muualle, ei hylkää.

Seuraavaksi aloin pelätä hiljaisesti selkäänpuukottajia. Jos me pysymmekin, niin aina on mahdollista, että joku muu ei kestä sitä, vetää maton alta, hiertää puukkoa selkäpiissä. Sitäkään ei ole tapahtunut. Ei millään muotoa, ei mistään suunnalta. Aavaa on maisemamme, ei ole uhkia, ei pelkoja.

Uskomukset ovat ihmisessä itsessään. Ymmärrän mainiosti, että pelkoni ovat minun ja seurausta historiastani ja ominaisuuksistani. Nämä pelot eivät liity nykyisyyteeni. Nyt pohdin uskallanko uskaltaa. Uskallanko luopua peloistani ja uskomuksistani? Haluan muutosta, haluan muuttua. Kysymys kuuluu: osaanko, uskallanko? Elämäni on heittänyt minua laidasta laitaan, välillä kokonaan pelikentän ulkopuolle. Silti, tai ehkä juuri siksi, en aio antaa periksi. Pidän kiinni arvoistani, en luovuta itseäni kyynisyydelle.

Lapsuuteni suosikkitarina kertoo uskomuksista. Aisopoksen tarina Pohjoistuulen ja Auringon kilpailusta on piirtynyt lähtemättömästi mieleeni. Aurinko ja Pohjoistuuli kisailivat siitä, kumpi heistä saa miehen riisumaan viittansa. Tuuli puhalsi ensin hieman ja sitten yhä raivokkaammin. Mies puristi yhä tiiviimmin viittaansa suojakseen. Aurinko puolestaan lämmitti, sulatti palelevan miehen ja sai luonnollisesti miehen heittämään viittansa käsivarsilleen.

Jo aivan pienenä päätin vakaasti uskoa tähän tarinaan. Uskon yhä hyvyyteen, Rakkauden lämmittävään voimaan. Ihmeitä tapahtuu, sittenkin.

http://www.aesopfables.com/