Olen pysytellyt hiljaa, vaikka olen ollut liikkeessä.

Olen kuulostellut itseäni, vaikka olen puhunut muille.

Olen antanut aivojeni levätä, vaikka olen pohtinut kaikenlaista.

Kirjoittaminen on minulle aina ollut tapa kohdata itseäni, tulla luokseni, palata itseeni, viettää hetki itsessäni. Koskaan en ole aivan tiennyt mihin päädyn, mistä aloitan, mitä koen. Aina olen nauttinut, vaikka olisin kuinka pettynyt itseeni. Sanat ovat minua varten.

Olen ollut reilun viikon lomalla työstäni. Siihen viikkoon on mahtunut paljon. Aloitin lomani Puistobluesista, kuten niin usein ennenkin. Tällä kertaa Aurinko sulatti jopa Herra Talven ja kuljetti sadepilvet kauas pois. Ja minä olin, hyvin, hyvin onnellinen. En ollut viltilläni enää yksinäinen.

Viikkoon on mahtunut kahdet illanistujaiset kodissamme, päivittäistä lempeää ruuanlaittoa, toistakymmentä koneellista pyykkiä, viisihenkinen ruotsalaisseurue, picnic ukkostavassa Suokissa, Sorttiasemaan tutustuminen (jee, vanhat mikrouunit ja soffat pääsivät kiertoon!), pikavierailu mökillä, pihagrillin hankinta ja kasaamisen kannustaminen, kahlailu rantavesissä ja joutilas ihmettely luonnonsuojelualueella, ukin taputtelua, kaappien hidasta tyhjennystä, ihmissuhteiden pohdintaa ja rakkaiden ystävien kohtaamisia, läsnäoloa monille, ja itselle.

Soin itselleni tänä kesänä viisi viikkoa lomaa, yhtäjaksoisesti. Edellisestä kerrasta onkin aikaa. Tasan 20 vuotta sitten, kun kannoin Esikoista sisälläni, ei talveksi kannattanut jättää lomaa. Kesä 1987 oli poikkeuksellisen sateinen, satoi päivästä toiseen. Odottavalle äidille se sopi, ei tarvinnut hikoilla kantamuksensa kanssa.

Nytkin sataa, on siis kesä. Olen lakannut odottamasta. Olen läsnä.