Kirjailija Katja Kallio tokaisi jossain haastattelussaan, että onnellisuuden kuvaaminen kirjallisuudessa on tylsää. Pidän Kallion kirjoista ja kirjoituksista, mutta tämä lause vaivaa minua. Toteamus suorastaan vainoaa minua.

Kaikki suuret draamat käsittävät samoja aineksia: kuolemaa, rakkautta, vihaa ja konfliktia. Ainakin näitä aineksia tarvitaan, jotta draamalla on suunta ja tarina etenee. Ymmärrän asian järjellä, mutta en voi hyväksyä sitä - tunteillani.

Tahdon kapinoida tätä vastaan. Minä haluan onnellisen alun, keskikohdan ja lopun. - Äh, hyvä on! Voin tinkiä alusta ja keskeltäkin, mutta lopusta en piiruakaan. Lopun on oltava onnellinen.

Mitä onnellisuus sitten on, elämässä ja kirjallisuudessa? Uskon, että monenlaista, ei yhtä samaa. Mitä on epäonnellisuus? - Surua, pelkoa, murhetta, tuskaa, onnettomuutta. Onko arki onnellista vai onnetonta vai onko jotenkin neutraalia? 

Kun minulta kysytään kuulumisia ja vastaan kuukaudesta toiseen, että hyvää kuuluu, olenko siis tylsä ihminen? Näivettääkö onnellisuus? Nostaako viikottainen angstikohtaus tai raivonpuuska onnellisuuteni arvoa? Pitääkö elämässä välillä romahtaa, jotta ilo ja onni pulppuavat enitstä korkeammalle, kuin geysirissä ikään?

Lostis ihmetteli blogissaan, että kun hänellä menee oikein helevetin huonosti, hänen bloginsa ponnahtaa Blogilistan kärkeen. En usko, että kyse on pelkästään tirkistelynhalusta, pahantahtoisuudesta ja vahingonilosta. Uskon, että moni on vilpittömästi hänestä / blogihahmosta nimeltä Lostis huolissaan.

Jäin silti pohtimaan mistä löytäisin Blogistanian valoisimman blogin? Monta iloista, hauskaa ja onnellista blogituttua minulla toki on, mutta onko onnellisuus tylsää blogeissakin?

Pakko myöntää sekin, että vaikka olen äärimmäisen onnellinen juuri nyt, en silti taida pitäytyä pelkästään onnellisissa teemoissa. Oma onneni ei estä minua näkemästä muiden surua. Päinvastoin: lähimmäisen suru näkyy minulle kirkkaammin oman onneni valossa.