Hän istui pysähtyneessä autossaan. Autojono ei edennyt sillalla, jonka alla junat kulkivat tasan kahteen suuntaan: jostain pois ja jotakin kohti. Liike sillalla sen sijaan oli lähes pysähdyksissä. Pakoputkien tihenevä pörinä imaisi hänet päiväuniinsa.

Hänen yläpuolellaan pilvet etenivät pitkissä liuskemaisissa muodostelmissa, kuin joku takoisi lautaparkettia lattiaan. Raja sinisen taivaan ja harmaan laatan väillä oli selvä. Lattia oli umpeutumassa. Tai katto kaikelle.

Hän itse oli auton sisällä, omassa eriössään, liikkuvien junien päällä pysähdyksissä, taivaan kuroutuessa umpeen. Liikkettä kaikkiin suuntiin, aivan kuin hänen päänsä sisällä. Eikä yhtään ainutta oikeaa reittiä.

Mihin hän menisi? Mitä hän tekisi? Kun kaikki alkaa lyhistyä ympäriltä, jää vain tyhjä kuori. Kuori leivästä, muruset lautasella. Jäljellä elämä, jossa itse on joutunut verkonsilmään, joka riuhtaisulla yhä
tiukemmin kiinni, yhä syvemmällä.

Hän havahtui outoon säkätykseen. Helikopterin lapa huitoi vimmatusti Hartwall-Areenan yllä. Ronnie James Dio ilmestyi Hjallis Harkimon kanssa Areenan katolle. Turvamies katsoi alas ja alkoi kiivaasti viittoa hänelle. Hän sammutti mootorin, nousi autostaan, pysähtyi hetkeksi. - Minäkö, hän osoitti ensin itseään ja sitten Areenan kattoa.

- Kyllä, sinä juuri, nyökättiin katolta takaisin. Hän napitti nahkatakkinsa, kiskaisi pipon syvemmälle ja kiihdytti itsensä ankaraan juoksuun. Korvalaput hänen korvillaan huusivat paranoidia biittiään joka askeleella kiihdyttäen. - Whoah jeah! Kutsuva ääni kaikui sillalla, leijui pitkin ratapihaa.

Hän tunsi kuinka sydämen lyönnit kiihtyivät biisin mukana, rummutus piiskasi kehoa, jalat irtosivat kiiltävästä asfaltista. Hän heittäytyi lentoon sillan kaihteelta. Ronnie James riiputti katolta kettinkiään ja hän tarttui siihen kaksin käsin. Portit hevitaivaaseen aukenivat. 

http://www.youtube.com/watch?v=VJRb4iCgRWw