Katsoin videolta musikaalin nimeltä RENT. Musikaalit ovat lajityyppinä hieman teennäisiä ja vieraannuttavia. Katsojan on ikään kuin luovutettava lajityypin ominaisuuksien edessä ja antaa musikaalin virrata itseensä. En suhtaudu musikaaleihin kuten elokuviin, vaan kuten oopperan pikkusiskoon.
Chris Columbuksen ohjaama RENT hurmasi minut täysin, annoin periksi koko kehollani. Jos kyynelien määrällä mitataan elokuvan paremmuus, niin kyllä tämä oli parasta Niagara-osastoa. Musikaalissa musiikki on aina pääosassa. RENTin kuorolauluosuudet soivat uskomattoman heleästi yhteen, moniäänisyys toi syvyyttä koko elokuvan kerrontaan. Solistisissa osuuksissa oli jonkin verran hajontaa, pidin silti kaikkien esiintyjien äänistä. Bon Jovi -kloonauskin sai minulta armon.
RENT kertoo 8 ystävyksen tarinan vuoden ajalta New Yorkin East Villagesta. Käsikirjoitus perustuu löyhästi Puccinin La Bohème-oopperaan. RENT-musikaali oli hyvin suosittu Broadway-esityksenä ja sai parhaan draaman Pulitzer-palkinnon vuonna 1996.
Elokuvan keskiössä ovat nuorehkot taitelijat, joita elämä heittelee vuoden aikana rajusti. Teemoina käsitellään ensisijaisesti AIDS'ia ja HIViä, mutta myös huumeita, sairautta, koulemaa, yksinäisyyttä ja köyhyyttä. Ei siis aivan kevyttä musikaalikamaa. Päähenkilökaarti on rodullisesti ja seksuaalisilta suuntauksiltaan moninaista.
Satu Linnapuomi kirjoittaa YLEn kotisivuilla elokuvasta karvaan napakasti: "Se on kuin Mötley Crüen video jossa Jon Bon Jovi käy vierailulla yhdessä Rocky Horror Picture Show'n ja Angels in
American kavereiden kanssa." Tämä lausunto huvitti minua, ja kieltämättä monta kökköäkin kohtausta on kokonaisuuteen päässyt läpi, mutta silti romantikon sydämen RENT onnistui vuokraamaan.
Minut RENT sai jälleen kerran havahtumaan elämän ainutkertaisuuteen. Heti elokuvan näkemisen jälkeen olisin halunnut kutsua kotini täyteen, kaikki upeat ystäväni lähelleni! Miten helposti annammekaan rutiinien livahtaa tärkeämpien asioiden edelle. Yksi puhelu, yksi kohtaaminen, yksi vierailu kotona tai sairaalassa. Aivan liian usein ajattelemme, että en nyt ehdi, en nyt enää kehtaa, kun aikaa on kulunut. Mitä sitten? Nyt on NYT, tämä hetki. No Day, But Today, lauletaan elokuvassa toistamiseen.
* * *
Tänään saapunut tieto Kirkan kuolemasta oli kuin jatkumoa näille ajatuksilleni. Koskaan ei voi tietää, mitä huominen tuo kenellekin eteen. Sureminen ja murehtiminen ei kannata. Sen sijaan läheisistä huolehtiminen ja läheisten läsnäolo rikastaa meitä aina.
Kirka oli monessa mielessä hyvän tahdon lähettiläs. Hän ei häpeillyt kertoa poikansa huumetaustasta, eikä omista nuoruuden mokistaan. Hän kertoi rehellisesti joutuneensa tekemään kipeitä myönnytyksiä iskelmän suuntaan. Kirka korosti perheyhteyttään ja loi ympärilleen vilpitöntä, postiivista energiaa.
Tuubista löytyi pari laulunäytettä:
http://www.youtube.com/watch?v=-r2xXtSsPV0
http://www.youtube.com/watch?v=IYhPO9-oLQk
http://www.youtube.com/watch?v=z28yAI2okuM&NR
Kommentit
Tämän blogin kommentit tarkistetaan ennen julkaisua.