start.jpg

Löysin kahden vuoden takaa seuraavan kirjoitukseni. Olin putoamassa masennukseen, itkin paljon, valvoin öitä, uuvuin. Pelkäsin, etten jaksaisi elämäni monimuotoisuutta. Minun oli vaikea erottaa itseäni minua ympäröivästä todellisuudesta.

Jokainen varmasti kokee sellaisia hetkiä joskus. Jokainen kaipaa äidin turvalliseen syliin. Äidin kainalossa voi itkeä itsensä uuvuksiin, saada lohtua, ymmärrystä ja voimia nousta taas omaan itseensä, omaan elämäänsä.

Kaikille ei ole suotu turvallisen sylin kokemusta. Suomessa on sukupolvia, jotka on pyyhkäisty irti esiliinoista, pärjäämään yksinään. Se on hyvin surullista. Alan vähitellen käsittää, että minä en enää ole vastuussa äitini enkä isoäitini kohtaloista, en sisarusten, serkkujen, setien enkä tätien kohtaloista.

En olekaan jatkuvasti syyllinen. En myöskään ole väärässä iloitessani. Oikein iloisena kehtaan nauraa, vaikka sukulaisillani on ollut ankeaa. Parhaimmillani onnistun tartuttamaan nauruni ja iloni toisillekin. Saan myös surra, kiukutella, pettyä, tehdä virheitä, olla tyhmä. Saan olla vajavainen. Sukuni ketjussa on silti ehjä osanen. Saan olla minä.

"Omituinen olo.
Risainen, halkeileva. Omaa tämä on, jotain lainattua myös.

Äiti.
Äidiltä lainasin tämän surun. Miksei se mennyt äidinäidin mukana hautaan, vaan tänne kiertelemään, orpona? Sietämätöntä. Olla lähellä ja olla etäällä, jopa haudan takana.

Äitini kuolemasta tulee ensi kuussa 17 vuotta. Olin aikuinen, yhden pienen lapsen äiti, kun hän kuoli. Kahta nuorempaa hän ei koskaan nähnyt. Mutta me näemme Hänet lapsessa, joka sai alkunsa Äitini hautajaisten jälkeisinä viikkoina. Tyttäreni muistuttaa kovasti mummiaan, jos mahdollista, on vielä kauniimpi. Voin huokaista tämän täydestä sydämestäni, sillä minä olen... isäni näköinen, heh.

Kaikki oudot kiukuttelut, äitini äreän hien, mielialan vaihtelut kierrätän nanosekunnissa, tajun ehtimättä toimintaan. Kas, jo tapahtui! Onko äiti nyt lähelläni, näin, tällä tavoin?

Jos olen äiti äidissäni, äidilleni, lapsilleni - niin KUKA olen itselleni?"