Harry Potterin Tylypahkassa on henkilö nimeltään Villisilmä Vauhkomieli. Lapseni ovat kutsuneet minua  tuolla lempinimellä pari viime päivää. Osuva ilmaisu tämänhetkiselle tilanteelleni. Jaana Kapari onnistuu käännnöksissään luomaan uudissanoja, jotka jäävät helposti elämään omaa elämäänsä.

Oikea silmäni pystyy katsomaan kauas ja tarkasti, kun samanaikaisesti kauas katsottuna vasen silmä ei näe mitään, vaan alkaa harhailla ja pyöriä. Aamulla hiukseni olivat takussa ja pystyssä ja silmät kirjaimellisesti harittamassa eri suuntiin. Mahdoin olla näky!

En voi käyttää kolmeen päivään piilolasia operoimattomassa silmässäsni, sillä siihenkin oli aloitettava pudottelemaan silmätippoja useasti saman päivän aikana. Huomenna, tiistaina menen taas Silmäklinikalle kuuntelemaan kun ystävällinen henkilökunta hyräilee ja ahkeroi näkökykyni parantamiseksi, samalla kun itse lepään hämärän rajamailla lakanan alla.

Mieleni on ymmärrettävästi levollisempi kuin 2 viikkoa siiten, sillä nyt jo tiedän suurinpiirtein mitä tapahtuu. Pahinta, siis aivan todella, lienee suonien katoaminen käsistäni. Kun näen neulan, tai hahmotan hoitajan lähestyvän minua, en mahda muinaisille vaistoilleni mitään. Suoneni katoavat käsistäni välittömästi! Vaara uhkaa, on mentävä piiloon. Humoristinen juttu, mutta tosi.

Uskon vakaasti, että ihmisen ainutkertaisuus koostuu hänen henkisistä ja fyysisistä ominaisuuksistaan sekä niiden muodostamasta yhdistelmästä. Keho muokkaa mieltä ja mieli kehoa. Jos olen ujo ja arka, en ehkä valitse lätkänpelaajan uraa. Jos taas olen rämäpää jo lapsena, mistä saattaa tulla elokuvastuntti tai biologi, joka tutkii villieläimiä. Perittyä ja opittua yhdistetään.

Äitini kertoi, kuinka aivan pieneä tein uskomattoman kauniita miniatyyrikukkakimppuja. Yksi pienenpieni lemmikinkukka yhdistetynä koivunlehdenpoikaseen tai vain yksi kielonkello ja mustikankukka. Koska näin vain hyvin lähelle, minua ehkä hieman pelottivat suuret kukat. Pioninkukka peitti koko näkökenttäni.  Kirjoitin mielelläni ala-asteella satuja keijukaisista. Mary Nortonin Kätkijät-kirjat tekivät minuun lähtemättömän vaikutuksen. Niin paljon pieniä ihmeitä! Mitä kaikkea voikaan lankarullasta tehdä tai tulitikkuaskista.

Huomisen jälkeen minun on syytä oppia katsomaan laajoja kokonaisuuksia, näkemään hyvin kauas. Odotan tätä maailmankuvani muutosta mielenkiinnolla. En halua unohtaa lapsen pienuutta ja tarkkuutta, mutta toisaalta on lohdullinen ajatus luopua pienuuden vaalimisesta ja alkaa katsoa etäälle myös. Tässä iässä olen siihen hyvinkin valmis. En vauhkoile, olen vakaasti villisilmäinen jatkossakin. Lukulasit auttavat näkemään liki ja pienet ihmeet yhä.