No niin. Oikea silmäni on siis operoitu ja lääkäreiden mukaan kaikki meni hyvin. Itse en osaa vielä arvioida lopputulosta, sillä pupillini on edelleen huomattavan suuri ja ilmesesti siksi en kykene kovin hyvin tarkentamaan lähelle. Etäälle sen sijaan näen mielestäni riittävän hyvin.

Tiistaina aamulla minulta otettiin vielä viimeiset mittaukset ja tarkistukset ja tiputeltiin lukuisa määrä tippoja silmääni. Lopulta pääsin leikkausalin eteistilaan vuoteelle, jossa sain rauhoittavan lääkityksen ja lisää tippoja. Operoiva lääkäri tuli vielä tekemään ns. nollatasonmittauksen ja ilmoitti tatuoivansa silmäni. Tosiaan, en tuntenut enää mitään, vaikka hän tussin näköisellä kynällä teki merkinnät silmääni.

Huiskis vain, minut kärrättiin saliin, nenääni asetettiin happiletku ja ylleni aseteltiin leikkausliina. Kuulin koko ajan kaiken ympärilläni puhutun, mutta en kykene palauttamaan yhtäkään termiä ja lausetta, jonka kuulin. Hoitohenkilökunnan ystävällinen hyräily sai minut hymyilemään liinan alla.

Hämmästyttävää oli myös se, että en nähnyt leikkauksestani yhtään mitään. Olin kuvitellut näkeväni jokaisen silmääni lähestyvän hoitovälineen. Vaikka silmäni oli apposellaan, en nähnyt sillä mitään. Puudutus- ja laajennustipat tehosivat todella tehokkaasti. Kerroin hoitajalle, että ystäväni ovat huolissaan minun riittävästä rauhoittamisestani, vilkas luonne kun olen. Hän lupasi, että saavat kyllä minut talttumaan, vaikka eivät nukutakaan.

Toinen huiskis vain ja olinkin yllättäen lappu silmällä istumassa pyörätuolissa jälleen. Operoivalla lääkärillä oli aikaa kertoa ja selittää toimenpiteestä. Hän oli johdonmukainen ja puhui maallikolle ymmärrettävää kieltä, hauskakin hän oli. Sain kuulla, että hajataiteisus synty siitä, että silmän pinnalla on epätasaisuuksia. Niitä minulta tasoitettiin. Kaihi poistetiin ja sain silmääni keinomykiön, joka takaa näkökyvyn loppuelämäkseni. Silmälaseja en ehkä tarvitse enää lainkaan, tai vain lähikatseluun.

Osastolla sain maukasta kalakeittoa ja pari voileipää. Syötyäni siirryin tippapullon kanssa nojatuoliin istumaan. Taisin nukkua pari tuntia, kunnes hoitaja alkoi irrottaa tippapulloa. Sain luvan lähteä kotiin. Seuraava tarkastus oli seuraavana aamuna, siihen saakka oli pidettävä silmä paketissa. Kotiin päsin taksilla ja varsin nopeasti uni vei taas voiton.

Nyt on taas kello liikaa ja silmäni harittavat. Jatkan huomenna.

Maata näkyvissä! Ja iloa ja valoa! Silmilleni ja mielelleni. Lähestymme Valon Juhlaa, kaikki - vaikkei siltä tuntuisikaan, kun ulos katsoo. Minun sisälläni on monta uutta kynttilää.