Elämällä on aivan oma rytminsä. Sitä ei pahemmin voi säädellä. Joihinkin asioihin voi toki koettaa itse vaikuttaa. Toisinaan käy niin, että tuntuu kuin pienelle ihmiselle kasaantuisi kaik maailman mahdottomuudet kerralla. Kuin kohtalo ilkkuisi tai koettaisi testata, kuin pitkälle ihmisen kantti kestää. Aivan kuin valot olisi sammutettu jonkun elämästä kokonaan.

Toisessa hetkessä taas näyttää, että asiat sujuvat ja yhtä hyvää seuraa monta muutakin hyvää. Ilo etenee renkaina kaikkialle tai ilopurosta kasvaa joki. Sattuma on mielenkiintoinen matkakumppani. Se pitää kyllä huolen, ettei kukaan pääse tylsistymään.

Esikoiseni täytti toissa päivänä 19 vuotta. Kuin synttärilahjakseen, hän sai kuulla saaneensa opiskelijakämpän. Ensimmäinen oma koti sijaitsee samalla alueella, jonne hänet vein suoraan Naistenklinikalta. Pidän kovasti ajatuksesta. Hän lähteen kotoaan, palatakseen synnyinseudulleen. Tämä rauhoittaa minua ja uskon hänenkin tuntevan tuon alueen tutuksi ja turvalliseksi. Hän allekirjoitti tänään elämänsä ensimmäisen vuokrasopimuksen. Siitä ne alkavat, allekirjoituksetkin.

Tunnen itseni yhtä aikaa sekä haikeaksi että iloiseksi. Tähän on tultu, näin elämän kuuluu mennä. Kukin vuorollaan, lentää pesästä. Tiedän, että ensimmäisten viikkojen aikana kaipaamme Esikoista. Minä kaipaan hyvää keskustelijaa, Kakkonen kommentoijaa ja Kuopus vastusta. Toisaalta veikkaan, että Esikoinen ei montaa päivää jaksa poissa pysyä. Jääkaapilla tavataan, jatkossakin.

Eilen Esikoinen tuli ihan liki ja sanoi: - Kai mä Jouluna kuitenkin tänne tuun? Mieleni teki vitsailla, että et tietenkään! Siellä se on Joulu opiskelijakämpässä vietettävä, kynttiän valossa, HK:n maksalaatikkoa lautasella ja vesilasi vieressä. En hennonnut. Lämpimästi halasin ja toivotin lapsen tervetulleeksi edelleen niin pyhinä kuin arkena.

Minä sanon hyvästit olohuoneasumiselleni ja pääsen taas makuuhuoneeseen. Rehellisesti myönnän, että kolmen nuoren keskellä olen toisinaan kaivannut omaa rauhaa. Olohuoneessani kun ei ole edes ovea, jonka taakse piiloutua. Lapsuudenkodissani toisinaan lukittauduin vessaan. Se on joskus käynyt mielessäni täälläkin, vaikka meillä on 3-kertaisesti tilaa lapsuudenkotiini verrattuna.

Ostin uuden tietokoneen. Saimme sen eilen asennetuksi hyvien neuvojen avulla. Tänään tarvitsin vielä hieman apua verkkokortin ja kahden koneen verkkoon yhdistämisen kanssa. Yksi meistä lähtee, kolme jää. Kaikille ei siis vieläkään ole omaa konetta. Minusta jonottaminen kasvattaa luonnetta ja pitää kiinni realiteeteissa. Elämää on muuallakin kuin verkoissa.

Elämää on päiväkodeissa, opiskelija-asuntoloissa, kerrostaloissa, rivitaloissa, omakotitaloissa, vanhainkodeissa. Joskus elämää eletään sairaalassa. Elävää yhteyttä toisiin me kaikki kaipaamme. Ihmisen kosketusta ei mikään korvaa. Ei verkko, eikä asuntolan tyhjyyttä kaikuva huone. Koti on siellä, missä sydän on. Tervetuloa kotiin!