Vietin lauantain Tallinnassa. Edellisestä vierailusta olikin jo 1,5 vuotta. Vierailin ensi kertaa KuMussa, Tallinnan uudessa taidemuseossa, jonka on suunnitellut suomalainen Pekka Vapaavuori. Museossa oppaana toimi Urmas, jonka täydellinen suomen kielen taito saisi monet syntyperäiset ujostelemaan kielioppivirheitään. Urmas kuljetti vieraansa läpi Viron taiteen historian, huomioiden viehättävällä tavalla suomalaiset vieraansa. Olin jo valmis yhdistämään Suomen Viroon, onhan meillä yhteinen Paciuskin, ja kansallislaulu!

En voi olla ihailematta jälleen kerran virolaisten kulttuuritahtoa, jonka avulla he selvisivät vaikeat aikansa, säilyttivät oman kulttuurinsa. Urmas talutti meidät varsin nopeaan tahtiin läpi neuvostotaiteen. Saimme kuulla, kuinka eräs taitelijaryhmä ratkaisi jokakeväisen pulmansa. Joka kevät näyttelyssä piti olla neuvostoaiheinen taideteos. Tähän ryhmään liittyi venäläissyntyinen kuvanveistäjä, joka teki joka kevät uuden Lenin-patsaan. Puoluetoimiston kiintiövaatimus täyttyi ja muut saattoivat keskittyä luomaan virolaista taidetta.

Katselin Tallinnaa uusin silmin (juu, vielä leikkaamattomin!). Olin kovasti herkkänä, kyynel vierähti milloin missäkin. Tallinna on kaunis talvellakin! Se on uskomattoman romanttinen kaupunki.

Havaitsin monta rakastunutta paria, mutta nyt se ei vihlaissut kipeästi, kuten joskus. Oli aika, jolloin kaipasin järjettömästi hellyyttä. Ihailin ja nautin jokaisen pariskunnan yhdessäolosta, mutta samalla se toi näkyväksi minun puutteeni, parittomuuteni. En ole koskaan kadehtinut toisten onnea. Se ei ole oikein, en osaa niin ajatella. Mutta yhä selvemmäksi se minulle tekee, mitä minä kaipaan.

Ruokailin 1200-luvulta olevan luostarin ravintolassa, jossa paloi oikea takkatuli ja oikeat kynttilät. Viini oli hyvää, ruokaseurani loistavaa ja taustalla soi hieman Suzanne Vegaa muistuttavan naisen kaunis laulu...

Oikealla puolellani hurmaavan komea nuorimies kurottui pöydän yli suutelemaan jumalaisen kaunista nuorta naista. Vasemmalla vanhempi pariskunta istui viinilasit käsissään takkatulen loimussa... Ja ulkona puhalsi ankara merituuli - siksikin sisätiloissa tuntui olevan entistä enemmän ihmisen kaipaamaan suojaa. Tiedän jälleen kerran, miksi olen elossa. Olen, koska uskon rakkauteen, sen kaikissa inhimillisissä muodoissa.

--------------------------------------------------------------------------

Tuubi saa minut sekaisin: Tässä itkettävän tunnelmallisessa (nenäliinat esiin) videoclipissä SuzanneVega kertoo ensirakkaudestaan ja laulaa.. tietenkin, kuin enkeli, biisi on iki-ihana Gypsy:

http://www.youtube.com/watch?v=V6bk8kQ1A-E

Ja näissä on hurmaavaa kasarifiilistä: