Ensimmäinen yö leikkauksen jälkeen meni jonkin verran kipuillessa. Silmä oli yhä niin tiiviissä paketissa, että kyynelkään ei valunut poskelle. Särkylääke auttoi kipuun ja alensi turvotusta. Jälkitarkatukseen meno oli hupaisa näytelmä. Koetin tunkea silmälasejani paketin päälle. Ei aivan onnistunut, menivät hassusti vinoon. Isä katsoi huolehtivana ja ilmoitti lähtevänsä mukaan. Minua huvitti, mutta olihan kanssakulkijasta apua. Vuorotellen olemme toisiamme kuljettaneet lääkäriin.

Taksikuski on erityisen puhelias heppu. Matkalla Silmäklinikalle ehdimme käydä automerkkien ominaisuuksia laajalti läpi. Ei ehkä ollut yllätys, että hänen lempiajettavansa oli bemari. Lähestyessämme Meilahtea, kerroin, että minä olen asunut siellä 20 ensimmäistä vuottani ja isäni 35 vuotta. Kävi ilmi, että kuski oli myös meicculaisia (alkuperäisväestön suosima kirjoitusmuoto). Läheltä piti, ettei kuljettaja olisi jäänyt odottelemaan, niin mukavia puhelimme. Ja minä pääsin ajattelemasta silmääni.

Osastolla hoitaja kuori paketin ja pyysi aukaisemaan silmän. Kovasti oli kirkasta - ja näkyvää! Kyyneleet kihahtivat silmiini ja isä vapisi vieressä liikutuksesta. - Näkeekö sillä? - Näkee, näkee, pääsin hämmästelemään. En siis törmännytkään huonekaluihin, vaan näin, mitä oikealla puolellani näkyi.

Lääkäri kutsui huoneeseensa ja pyysi lukemaan taululta mitä näkyy. Alarivi jäi vielä nuhjuiseksi, mutta ylärivi oli täysin selvä. Sain mukaani muovisen kortin, jossa kerrotaan keinomykiön malli ja ominaisuudet. - Tämä on amerikkalainen valmiste, mallia George Bush, vitsaili lääkäri. - Wau, näkeekö tällä dollarinkuvia, hämmästelin. Nuorison jatkuvan ojossaolevien käsien keskellä ajatus nauratti.

Kotona pohdin, että ikääntymisen myötä lompakko senkun paksunee. Ei tosin varinaisesta rahasta, vaan kaikenlaisista korteista. Pikkuhiljaa lisääntyvät siis varaosakorttini: keinomykiöt mallia tämä, kuulolaite mallia tuo ja hammasimplantit mallia se. Päätin kuitenkin kysellä, josko saisin toiseen silmääni mykiömallin  Rooseweltilta, jos Amerikan mantereelta käsin, eikun silmin, pitää maailmaa katsoa.

Kotiinpaluu oli taksilla helppo ja me helpotuksesta hiljaisina takapenkillä. Kotona tajusin, ettei silmälaseista ole oikein nyt apua. Onneksi jäljellä oli vielä muutama kertakäyttölinssi. En ollut niitä enää hankkinut lisää, kun kaihin vuoksi en niillä enää kovin hyvin kyennyt tarkentamaan lähelle. Nyt niistä on joka tapauksessa suuri hyöty! Kummallakaan silmällä en siis näe nyt tarkasti lähelle, mutta kauas näen - ja se jos mikä, on likinäköiselle uutta!

Leikatun silmän pupilli on yhä suuri ja leikaamattoman silmän pupilli näyttää sen rinnalla hätääntyneen pieneltä. Näytän friikkisirkuksesta karanneelta - siis entistä enemmän, hehe. Varsinkin kun, oikea silmäni sai takaisin alkuperäisen vihreän värinsä. Vasen on yhä siniharmaa. Keinomykiön voi havaita, jos osaa katsoa, sillä silmä heijastelee kirkkaana ja linssi näkyy hieman kissansilmää muistuttavana väläyksenä sopivassa valaistuksessa ja kulmassa.

Joulukuun viides päivä on toinen leikkaus ja minua jännittää, ehtikö oikea silmäni kuntoutua siihen mennessä. Eniten mietityttää lähinäön tarkkuus. Jos se ei korjaannu, saan ilmeisesti lähilasit. Minä olen tähän saakka ollut se, joka sanoo: anna tänne, mä katson! Olen siirtänyt rillit otsalle ja tihrustanut hyvin pieniä esineitä, sormusten pitoisuuksia tai laittanut langan neulansilmään. Nyt ei siitä ole toivoakaan. Onneksi ympärilläni on monta tarkkaavaista silmäparia.