<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Tilanne: Minulle sanotaan puolihuolimattomasti, että olen tehnyt virheen. Samaan henkäykseen jatketaan että haittaahan se hieman, mutta ei sittenkään. Yrittäessäni kysyä missä ja miten, en saa selvää vastausta, koska asia ei ole niin merkityksellinen.

Menen tolaltani. Koetan muistaa ja pohtia. Pohdin onko kysymyksessä minä vai joku muu. Vielä illalla vuoteessa aivoni raksuttavat ja heittävät verkkokalvolleni saman tuloksen: missing file.

Kuluu pari viikkoa. Törmään samaan ihmiseen, kysyn samaa uudelleen: - Missä tein virheen? Ihminen edessäni suuttuu, kääntyy pois ja kääntyy takaisin: - Miksi sinä tätä jankutat? Enhän minä ole vaatinut sinulta mitään. Mikset sinä voi unohtaa asiaa? Anna asian olla!

Koetan pohtia miksi en voi antaa asian olla. Haluan elää vastuullisesti. Haluan vastata teoistani ja opettaa sitä lapsillenikin. Haluan pyytää virheitäni anteeksi ja hyvittää.

Nyt en saa selville, mitä olen tehnyt väärin. En edes tiedä oliko kyseessä minä vai joku muu. En saa anteeksi, koska tekoa ei ole virallisesti tehty. En tunne varsinaista syyllisyyttä, koska syytä ei löydy. Tunnen hämmennystä. Minut on koukutettu.

Vieläkin mietin, miksi en kykene sivuuttamaan tätä ja miksi ihminen suuttui. Suuttuiko siksi, ettei itsekään ollut enää varma asiastaan ja häpeili sanomaansa. Miksi minä loukkaannuin moisesta? Miksi koin nonseleerausta?

Oi  lapsuus, syytettiinkö minua silloin virheistä, joita en ollut tehnyt? Miksi nousen puolustamaan viattomia, syyttömiä? Miksi tahrat pöydällä saavat minut ottamaan rätin ja pyyhkimään ne hiljaa, sen sijaan että huutaisin: - Syyllinen esiin?

Siksi, että liian monta kertaa on käynyt niin.