Kävin luennolla. Minun pitäisi käydä useammin.

Aivoni kaipaavat sytykkeitä. Nyt on taas viritetty koneistoa ja olo on kuin olisin saanut säkillisen joululahjoja. Koska olen puolisokea ja puolikuuro ja alamittainen, on pakko hakeutua etuosaan, lähelle puhujaa. Tai oikeastaan nuo ovat tekosyitä. Todellinen syy on vuorovaikutuksessa, yhteyden hakemisessa. En halua menettää sanakaan, elettäkään minulle tarjotuista esiintymisistä. Haluan eläytyä luennoitsijan kanssa hänen aiheeseensa, haluan elää minulle ilmaistua tietoa.

Jo koulussa istuin etupenkeissä. Ja luennoilla. Riemuitsin, kun hoksasin luennoitsijan kertoman monimielisyyden, nostin katseeni ja hymyilin. Luennoitsija hymyili takaisin, sillä hän testasi samalla oliko porukka hereillä. Minä olin. Olin toisinaan niin tohkeissani, että etukenostani meinasin liukua lattialle. Takamus tuskin kosketti penkkiä. Kohtuulliset reisilihakset olinkin treenannut fillaroimalla kaikkialle ja naapurinpoikien kanssa kilpaa Keskuspuiston skutsissa.

Uuden asian oppiminen on aina hauskaa. En koskaan halua menettää uteliaisuuttani. Nuoriso koetti pohtia, mistä meidän mutsi ei olisi kiinnostunut. Eivät keksineet. Koetin vakuuttaa, ettei kolmannen asteen yh..tälöt enää nappaa tai kuparin koostumus. Inttivät vastaan. Kuulemma kunnon luennoitsija saisi minut niistäkin innostumaan. Taisivat olla oikeassa. Valtaojaahan kuuntelee herkeämättä.