shoes.jpg

Muisto muutaman vuoden takaa palasi taas mieleeni. Katselin, kuinka lasteni isä seisoi pelästyneen näköisenä eteisessä. Minä olin jo tehohoitanut kolme pientä lastemme autoon, pakannut vaate- ja eväslaukut ja tulin sisään ihmettelemään, mihin hän oli jäänyt. Hän aloitti lauseen, otti kengän, työnsi jalknsa siihen, alkoi sitoa kengännauhojaan - ja keskeytti lauseensa.

Minä katsoin huvittuneena ja huokaisin: - Etkö tosiaan pysty puhumaan samaan aikaan kun sidot kengännauhojasi?

Kului muutama vuosi - ja tajusin: en halunnut mitään muuta kuin juuri tuota ominaisuutta, kykyä tarttua intensiivisesti vain YHTEEN asiaan kerrallaan. Hoitaa se kauniisti valmiiksi ja siirtyä toiseen.

Olin -ja olen yhä - toimittanut liian montaa asiaa kerrallaan. Jos tekee viikon safkat kerralla, voi olla melko varma, että kaikkiin ei päädy esim. riittävästi mausteita ..tai joku safkoista palaa pohjaan. Useimmiten puhuin vielä samanaikaisesti puhelimeen, piirsin lapselle pupua ja toiselle rakensin tornia. Kolmannelle vastailin toiseen huoneeseen.

Onko tässä kyse miehen ja naisen eroavaisuuksista, vai erilaisten persoonien, siihen en ota kantaa. Olen lopen kyllästynyt vatvomaan näitä mies- ja naiseroavaisuuksina. Kyse on elämänvaiheista. Tai ainakin minulla oli. Oli pakko selviytyä monenmoisista tempuista yhtä aikaa.

Nykyään kaipaan yhä enemmän harrasta keskittymistä, hiljaisuutta ja rauhan tunnetta ympärilleni. En kai silloinkaan kaivannut hullunmyllyä, mutta en muista kovasti siitä kärsineeni. Veikkaan, että pyrin sujautumaan liialliselta kuormitukselta juuri nyt. Musiikin kuunteluanikin olen rajoittanut. Toisaalta uskon, että viimeistään eläkeikäisenä kaipaan taas toimintaa, silloin kun en pysähdy puoleksi tunniksi sitomaan kengännauhojani.

Kirjailija Reko Lundan on kuollut tänä aamuna 37-vuotiaana. Kuulin helmikuussa hänen sairastavan vakavaa sairautta, josta hänen ei uskottu toipuvan. Tieto järkytti minua kovasti. Olen nähnyt KOMissa hänen kirjoittamansa näytelmän Tarpeettomia ihmisiä. Se kosketti minua syvältä, vielä kotona itketti ja ahisti. Lundan osasi mennä ihmisten nahkoihin ja heidän nahkojensa alle satuttavasti ja rakastavasti. Lundanilla oli kyky nähdä lähelle ja kauas yhtä aikaa; kengännauhoihin ja maailman reiteille. Se jos mikä on lahjakuutta. Toivon, että hänen perheensä jaksaa arkeaan ja saa apua suuren surun keskellä.