Mustiksi paahtuneet miehet mustaavat piellä pakenevan kaupungin katuja,
levittävät polttavaa asvalttia tasaiseksi reitiksi raskaan liikenteen kulkea.

Aurinko haalistaa seuraavana päivänä kadut yön verhoamiksi varjoiksi,
eikä kadun pinta enää polta paljasta askelta, ei mustaa jalanpohjaa.

Eikä kukaan huomaa rajaa, ei saumaa uuden ja vanhan välillä. Ennen päivän
nousua yö synnyttää kaupungin kadut yhä uudelleen, varjojen sydämestä.

Kuljen harmailla kaduilla, vaellan mustilla kujilla. Etsin uusia reittejä,
jotka vievät minut torin hälinään, apteekin valkeuteen, kirjaston rikkauksiin.

Kuljen hiljaisina öinä, levottomina päivinä, ankarassa paisteessa ja tuulessa.
Takanani ovat mustuneet kadut, sillä kyynelilläni kadut tummuvat ja surevat.

Kuljen, askellan ja etenen. Enkä löydä kirjavaa reittiä luoksesi enää koskaan.
Istun ja pysähdyn, annan kaupungin tulla minuksi, polttaa ja viilentää ihoani.

Kaupunki, jonka kaduilla olen kulkenut elämäni, on juuriltaan sama, vaikka
se koettaa monin tavoin naamioitua - aivan kuten naamioitunut kulkijansa.