Kuolemaan ei totu. Ei ole tarkoituskaan. Oli miten pienen elämän päättymisestä kyse.

Tottuuko elämään? Voi olla, että pidämme elämää joskus liiallisena itsestäänselvyytenä. Siksi tarvitsemme sen vastapainoksi kuoleman. Jollekulle kuolema on portti, jollekulle takaseinä.

Eilen yllättäen kohtasin kuoleman, kun perheemme kääpiöhamsteri lepäsi tyynesti kotipesänsä pehmusteilla, liian tyynesti. Kuopus kertoi pikkueläimen tärisseen iltapäivällä koppiin mennessään. Arvelen, että sydän alkoi reistailla. Hamsterimme oli jo vanhus, vaikka pirteänä ja vailla (ulkoisia) kasvaimia saikin elää.

Olen vuosien saatossa kantanut kotoani ulos kuolleita hiiriä (3), gerbiilejä (4), venäläisen kääpiöhamsterin ja nyt tämän kääpiökultahamsterin. Usein eläimet ovat kuolleet yöllä ja oleet aamulla jo jäykkiä ja jotenkin keveitä. Eilen silittelin vielä pehmeää ja velttoa, mutta täysin elotonta, ja jo viilentynyttä olentoa. Tämä kuollut pikkueläin tuntui hämmentävän painavalta. Surumme siinä painoi.

Kuolemalla on painoarvoa. Kuolemassa kohtaamme pyyhyytemme. Viimeisen takaseinän takana lienee jotakin, ainakin se viimeinen leposija. Painumme maan sisään, painomme maatuu keveydeksi. Minua tämä ajatus lohduttaa.

Vanhenin eilen yhden vuoden. Menneet ja tulevat vuodet valmistavat meitä luopumaan, niin elävistä, kuin kuolleista.