Halusin puhua hellyydestä. Joudun puhumaan väkivallasta. Olen poissa tolaltani. En jaksa enää tätä jatkuvaa väkivallan uhkaa. Poikani ystävä hakattiin sairaalakuntoon viime yönä. Poikani sai osansa, koettassaan auttaa itseään pienempikokoista ystäväänsä, mutta selvisi ilman vakavampia fyysisiä vammoja. Ambulanssin tilaaminen maassa verilammikossa makaavalle ystävälle ei unohdu helpolla.

Alkukesästä eräs ystäväni hakattiin vakavasti, tapon yritys oli ilmaisu jota hän itse käytti. Hän on liikkunut 30 vuotta Helsingissä mihin vuorokauden aikaan tahansa joutumatta ikinä tuntemaan itseään uhatuksi.

Näitä ja muita kuulemiani tapauksia yhdistää sama kaava. Nuoret somalimiehet lähestyvät uhriaan ja kysyvät onko puhelinta/tupakkaa. Kun kulkija vastaa ei, lyödään hänet heti katuun. Maassa makaavaa potkitaan armotta, myös päähän. Puhelin ja lompakko ja muu arvokas tavara siivotaan mukaan ja uhri jätetään makaamaan maahan.

Uhrille ei anneta minkäänlaista mahdollisuutta neuvotella mistään. Väkivalta on silmitöntä. Minä en voi käsittää tätä. Ystäväni on aina puolustanut tasa-arvoa eri kansalllisuuksien välillä, niin työssään kuin vapaa-aikanaan. Hän on yhä syvästi järkyttynyt, vaikka fyysiset vammat alkavat parantua. Poikani kutsuu itseään roturealistiksi, rasistiksi hän ei vieläkään suostu.

Minä olen järkyttynyt. Tunnen suurta turvattomuutta. Emme todellakaan enää elä lintukodossa.