Loppukesän täyteys tihentää maisemaa. Katselen järvenselkää, sen tyynnyttävää rytmiä. Istun kalliolla, hiljaa, auki, joka aisti herkistyneenä. Ympärillä kaikki liikehtii, mutta ei liiku. Luonto on vakautettu, tasainen, ja varma liikkeestään.

Aamu lönköttää kohti iltaa. Sudenkorento vaihtaa suuntaa niin, ettei silmä sitä havaitse. Kalliolle eksynyt muurahainen etsii reittiä takaisin työmaalleen.

Minä hellitän itsestäni, lasken varmistukseni, varusteeni. Annan luonnon tulla minuksi. Ajatus maatumisesta, paluusta maan syleilyyn lohduttaa. Nyt tässä, kallion kämmenellä, veden äärellä, lempeä tuuli ihollani, olen hyvin läsnä, hyvin elävä.

Kalliolle ilmestyy rantakäärme. Rannan kuningas kultaisessa kruunussaan kiemurtaa lempeään veteen, tekee kierroksen ja kaartaa rantakiven ympärille. Siirryn lähemmäs.

Tässä me olemme, Paratiisin Eeva ja Käärme, sulassa sovussa itsemme ja ympäristömme kanssa. Emme kaipaa mitään, me vain olemme.