<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Vastaus on äärimmäisen helppo: rakkaudesta.

Aivan samoin, kun murehdimme raha-asioitamme, puhumme rakkaudesta. Tai tarkemmin rakkauden puutteesta. On vain niin hirveän paljon helpompaa valitella kiireitään, raha-asioitaan tai sotkujaan, kuin myöntää omaa tarvitsevuuttaan kaiken kansan näkyville.

Minä pidän siivoamisesta! On ihanaa luututa, imuroida, pyyhkiä pölyjä ja saada paikat kiiltämään. Aivan samoin pidän pyykin pesusta, sen ripustamisesta, erityisesti, kun sen saa viedä ulkoilmaan. Puhtaan, tuoksuvan pyykin silittäminen on minusta terapeuttista ja iloitsen kauniisti viikatuista pinoista.

Miksi ihmeessä siivoaminen ei sitten minulta suju? Minulle tapahtuu konkreettisesti jotain, kun aloitan siivoamisen omassa kodissani. Putoan kuiluun, väsyn jo aloittaessani, pelkään ja hätäännyn. Tämä on liian suuri urakka, en selviä tästä! Heittäydyn lapseksi, en osaa ratkaista, saako vanhan napin tai kuitin heittää pois? Tuleeko joku perimään minulta saataviaan, jos en säilytä kuitteja? Koskaan ei ole tullut, mutta entä sitten, jos heitän jotain pois?

Olisi liian helppoa syyttää tästäkin taas äitiä. Mutku. Äitini oli kirjanpitäjä ja äärimmäisen siisti ja tarkka henkilö. Ja ns. kotiäiti. Minä olen myös osittain toteuttanut kai jonkin äitini unelmista: minä SAAN käydä töissä, samalla kun olen äiti. Hän ei siihen kyennyt, monestakaan syystä. Äidillä oli isä tukenaan, loppuun saakka. Isä tukee jopa minua, vaikka on jo äitini vierellä seissyt.

Äitini oli vihainen siivouspäivinään. Veikkaan hänen pudonneen johonkin omituiseen yksinäisyyden ja pelon tunteeseen tuolloin. Äitini menetti oman äitinsä varhain ja kasvoi ankeissa oloissa. Lapsia kuritettiin ja varmasti hänen siivoamisensa ei koskaan riittänyt. Miten olisikaan, eihän lapsi kykene samaan kuin aikuinen.

Olen pahasti pettynyt itseeni. Miksi voin iloita ja nauttia toisten ihmisten kotien siivoamisesta, mutta oman kotini puhdistaminen aiheuttaa minussa ahdistusta?! Miksi en kykene tuottamaan puhtautta, iloa ja hyvää mieltä itselleni ja perheelleni?

Veikkaan, etten ole ainoa, joka kokee näin. On upeaa, että on olemassa miehiä, jotka ovat intuitiollaan oivaltaneet tämän naisissa! Useimmiten kannattaa kietoa kädet siivoustaan surevan puolison ympärille, vetää syliin ja lohduttaa. Suorittamisen yhteiskunnassa naisen on vaikea pysähtyä. Kotiapulaisia on harvalla, joillakin varakkaimmilla siivoojat, mutta pohjimmiltaan kyse ei ole edes siitä KUKA siivoaa, vaan… tarpeesta tulla nähdyksi. Tahdomme tulla nähdyksi ja hyväksytyiksi puutteinemme, sotkuinemme.

Minulta kysyi kerran viisas mies: - Mitä sitten teet, kun kotosi on siivottu lattiasta kattoon? Vastasin, että veikkaan kuolevani. Valmiiksi kun en halua, se on kuolemaa. Keskeneräisyys on elämää. Ja syliinpääsy jokaisen tarve. Armoa reipujen ja läjien keskellä itkevälle yksinäiselle.

Suomessa on lukuisia Martta-kerhoja. Joko vihdoin viimein olisi aika perustaa Maria-kerhot uupuneille, rakkautta etsiville sotkijoille? "Let me take care of you." Se on lause, joka demokratiassamme on muuttunut kiroiluksi, vai onko? Jaettu sotku on parempi kuin yksinäinen sotku.

Olen myös surkea ottamaan apua vastaan. Sekin on jokin ikiugrilainen riesa: periksi ei anneta, apua ei oteta! Yksin pärjätään, hampaat irvessä! Taivaan vallat, miksi??! Antakaa minun kärsiä yksin? Ei hitto, Maria, tule apuun! Karista minusta tämä paska!