Olen lomalla. Olen kiinni.

Öisin aukeaa mieleni. Unikuvat ovat olleet hurjia.

Viime öinä olen kamppaillut talooni tunkeutuneita ötököitä vastaan. Ötökät olivat suurikokoisia, noin 30 sentin mittaisia olioita, joilla oli sarvijaakkojen yläruumis ja keskivartalosta alaspäin ihmisen. Niillä oli jaloissaan kirkkaansiniset housut ja ruskeat kengät. Minun kävi heitä sääliksi: eivät ihmisiä, eivät ötököitä, mitä siis he oikein olivat? - Mutta: minun kotini on minun! Menkää muualle!

Paperipinoja olen myös siirrellyt paikasta toiseen, valtavassa kiireessä, hikisenä. Yöt eivät tahdo riittää kaikkeen.

Eräänä yönä olin uimassa järvessä, jossa oli äärimmäisen kirkas vesi. Sukelsin ja näin järven pohjassa noin 10-vuotiaan tytön. Samassa eteeni pärskähti kaksi nuorta naista, jotak olivat jo saaneet tytön ylös. Riensimme rannalle elvyttämään. Huutelin sivusta hätääntyneitä neuvoja: Aukaiskaa hengitystiet, tukekaa niskaa, kylkiasento! Naiset näyttivät tietvän mitä tehdä ja pian tyttö alkoikin pärskiä ja yskiä vettä ulos keuhkoistaan. Minä lyyhistyin hänen eteensä ja puristin häntä lujasti sylissäni. Sylissäni sykkivä kuolemaa paennut nuori elämä  virkosi. Heräsin itkuuni.

Mieleni tekee siis julmetusti töitä. Pääni kihisee. Se on uuvuttavaa.

Olen lomalla. Aukeneminen on hidasta.