<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Pyhäpäiviin sopii muistelu ja kaipailu. Olen molemmissa ammattilainen. Muistan paljon asioita ja minulla on paljon kaivattavaa. Olen elänyt, en pelännyt – ainakaan kaikkea, enkä alituiseen.

Musiikki on aikataidetta parhaimmillaan. Sävel elää hetkessä. Muusikoiden soittaessa, laulajien laulaessa tilassa, syntyy ainutkertainen taide-elämys. Ääripäissä on John Cagen levylle äänittämä hiljaisuus ja vaikka Frank Zappan musiikilliset kokeilut. Musiikin avulla muisti toimii kirkkaammin, ainakin muistelija luulee muistavansa tarkemmin.

Monet kirjailijat käyttävät musiikkia apunaan. Romaanin tunnelmiin on helpompi palata, kun jatkaa tekstin kirjoittamista jonkin musiikin mukaan. Yksi musiikkikappale voi synnyttää kokonaisen romaanin, tai tiivistää novelliin kokonaisen maailman. Runo syntyy musiikin sanoitukseksi tai  kuvittamaan musiikkia.

Minulla on ollut ilo kokea musiikkia koko ikäni. Satuin syntymään muusikon pikkusiskoksi. Myös isäni vihelteli aina ja nautti musiikista. Äitini hyräili touhutessaan. Sattui käymään niin, että veljeni 10-vuotissyntymäpäivän tienoilla sattui pari merkittävää asiaa: hän sai ensimmäisen kitaransa ja ainoan sisaruksensa.

Niinpä en kehdossakaan kuullut humppaa, vaan blues-kaavaa. Niin kauan kuin muistan, olen rakastanut kitaran soittoa. Olen nukahtanut kitaran soittoon, olen herännyt siihen. Opin myös kunnioittamaan kitaroita. Veljen soittimiin ei ollut koskemista, ei likaisin käsin, muttei tottumattominkaan.

Kitarasta ei koskaan tullut omaa soitintani. Laulukin pelotti. Kuorossa se sentään jotenkin sujui, kun oli ryhmää mukana. Muistan jo lapsena liikuttuneeni niin ankarasti kuoromme kauniista soinnista, että kyynelehdin kesken laulun ja ääneni alkoi väristä. Yhä edelleen kuorot vaikuttavat minuun voimakkaasti. Itken oopperassa, kirkoissa ja rock-konserteissa.

Nuorempana itkeminen hävetti minua. Nykyään en enää piittaa moisesta. Tunteeni vuotavat, se on yksinkertainen selitys asialle. Tänään itkin ilosta, surusta, kaipuusta, onnesta, ihastuksesta katsellessani viisaanlempeää dokumenttia laululiikkeen mahtivuosista. Kenen joukoissa seisot kertoo laulun voimasta. Siitäkin, että lauluja tehdään kaikilla puolilla, myös totalitarismin hyväksi.

Eräs kauneimpia musiikkikokemuksiani oli eräällä teatterikurssilla. Istuimme iltaa lattialla, ringissä, kynttilänvalossa. Joku aloitti laulun, muut tulivat mukaan, jos osasivat sanat. Näin edettiin monta biisiä. Jostain syystä aloin laulaa Partisaanivalssia Hectorin sanoilla. Hieman minusta taaempana istui iäkkäämpi mies, joka aloitti mukanani, mutta huomasi samassa, että laulan sanoilla, joita hän ei osannut. Niinpä hän päätyi säestämään minua uskomattoman syvällä ja tummalla hyräilyllä. En ollut koskaan kokenut mitään niin kaunista. Lopetettuamme toiset puhkesivat spontaaniin taputukseen.

Huuliharpun soittamista en oppinut, mutta oli huikeaa saada muutama oikea ääni oikeaan kohtaan oikeassa biisissä. Bänditoiminta oli hauskaa, joskin hankalaa. Iloitsen suunnattomasti siitä, että olen saanut olla sanoittamassa komeaa bluesia. Biisi tosin toimii loistavasti ilman sanojakin, mutta keskiosassa on muutama hassu kirjoittamani rivi, kielellä, jota en osaa. Mutta osaan eläytyä, sanoihin, vieraallakin kielellä.

Tarve eläytyä kitaristin, muusikon nahkoihin saa minut levottomaksi säännöllisin väliajoin. Minun on päästävä musiikin yhteyteen. Se ei ole ollut viime aikoina mahdollista. Olen tyytynyt elokuviin, levyihin. Hyllyssäni on myös levy, jonka synnytyksessä olen ollut mukana. Sen kuuleminen saa tunteeni vuotamaan. Kuten syntymä aina, se oli laaja ja rikas kokemus. Pelottava, ja eletty.

(by: While My Guitar Gently Weeps, Time in a bottle, Dreams, Before Eastern, Shakin' All Over)