Vierailin jokin aika sitten ravintolassa. Mieshenkilö lähestyi minua.

- Lapselleko soitit?
- Anteeksi, joo, lapselle kyllä. Ukin kanssa se on.
- Lapset on ihania! Minullakin on viisi. Kaikki menestyviä, pojat komeita ja tyttäret kauniita. (seuraa viiden minuutin esitelmä siitä, mitä aikuistuneet lapset ovat tekemässä, missä menestyneet ja nuorinkin - hän on Komppanjan paras!) ja minä itse, olen menestynyt liikemies, vaikka ei mikään ole ilmaiseksi tullut, isäni hakkasi äitiäni, joka kuoli syöpään jo varhain. Meitä lapsia oli liuta ja elukat oli hoidettava ja pellot myös, eikä isästä apua ollut, ryyppäsi kuin piru. Ei siinä mitään lapsuutta ollut, töitä opin paiskimaan.
- Jaah, onnittelut sitten vaan.
- Tiedätkö, mikä elämässä on tärkeää?
- ???
- Kosketus. Koskettaminen on tärkeintä. Nyt haluan halata sinua.
- Kiitos vaan, mutta olen jo lähdössä, ne lapset...
- Halataan nyt kuitenkin, katsos vaimoni kärsii masennuksesta, eikä halaa minua.
- Kyllä nyt on kuule viisainta, että lähdet kiireesti kotiin vaimoa hoitamaan!
- Eikö me nyt halata?
- Ei. Hei vaan. Terveisiä vaimolle.

Harmikseni huomasin, että mainospuheen aikana oli viimeinen bussi livahtanut ohitseni.
Menin taksijonoon. Juuri taksiin noustessa kuulen huutoa ja käännyn.

- Hei kuule, onko sun pakko mennä? Sä ymmärsit mua!
- On pakko. Sitäpaitsi en hakeudu naimisissa olevien miesten seuraan.
- Hei mut kuule, ota mun käyntikortti... kuukauden päästä tilanne voi olla jo toinen!

********************************************

Niin. Niin paljon tarvitsevuutta, niin paljon ohipuhumista, niin vähän kuulijoita. Silti.