<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Perjantait on ahterista. Perjantaita odotetaan ku se on 

bailupäivä. Kenellä on, kenellä ei. Perhanan perjantai.

Mä en jaksa perjantaisin ku itkee. Roudaan duunin

jälkeen safkat skideille himaan, tuunaan jotai nopeest

ja sit alan odottaa - olen levoton, en osaa istua, en seistä,

odotan, että taas se huitasee, kopauttaa, osuu ja uppoo.

Ahdistus bilettää mun kaa perjantai-iltaisin kybällä.

Koetan siivoilla, lukea, leikkiä, pelata, saunoa,

suorittaa mun liian pientä elämää, liian suuria odotuksia,

yritän nähdä tummien verhojen läpi, välistä kurkkia.

Skidit putoilee, pienet kiukkuaa viikon flaidikset ulos,

isommat hautoo omiaan, roikkuu koneillaan, tsiigaa

töllöö lasittuneina, tekstailee oudoille frendeilleen,

kuopus tsippas syöttötuoliin, sen pää putos puurokuppiin.

Ja sit kun mä jään yksin, mä jään tosi yksin. Mä olen

hetkiä hengittämättä, kun mä en näe enkä kuule mua.

Mä en ole olemassa, mä en ole elämässä, mä lakkaan

tässä maailmassa ihan kaikesta, leijaillen irralleen, ohi.

Silloin ovi aukeaa ja Pelastaja nojautuu kapean vuoteeni vierelle,

hellii hiuksiani, suukottaa ja nostaa minut syliinsä –

unohdan itseni, lapseni, olen taas olemassa, elämässä

minulle ja hänelle, meistä pyörähtää punainen metallikehrä,

joka kuumentaa ja sulattaa Ahdistuksen pieneksi korukiveksi,

kiveksi liiton sormukseen, yhteiseen sitoumukseen, valaan,

joka äänettömästi vannotaan hiljaisuudessa, joka sikisi

tyhjyydestä, tynnyreiden halkeilevista vanteista, onttoudesta.

Perjantai on painajainen, lauantai on päiväuni.