Haaleana päivänä, ei ollut vielä helle, ei enää huhtikuun vimmaa,
halkeileva asvaltti hohti vaaleansinistä taivasta sylissään,
minua käveli tuntemattomassa kaupunginosassa vastaan mies, joka
ei kyennyt muistamaan. Hän ei muistanut minua, hän ei muistanut
tunteneensa.

Kyyryssä hän kulki, sykkivää sydäntään varjellen ja piilotellen.
Kaulukset koholla, napit ahkerasti kaulaan saakka suljettuina, hattu
korville kiskottuna, kengännauhat kahdesti solmittuina, sormet
sormikkaisiin sovitettuina, yksitellen, järjestyksessä, loogillisesti,
sanoisi hän, tilikirjan debet ja kredit riveillään, putoilematta.

Kirjasta ja historiasta voi tarkistaa eläneensä, dokumentoidaanhan
kaikki merkittävä, hän kuiskasi. Kuka meitä muistaa, kuka tuntee,
me olemme reaktio vitjassa, heiluri taulussa, analogia aikaan,
vaalea kerosiinijuova taivaalla, värähtely aalloilla, kuun moottoritie.

Minä kuulin miehen himmeän kuiskauksen, minä näin hänen vaietun
läsnäolonsa, minä tunsin nielaistun tuntonsa, minä maistoin hänen
krokotiilinnahkansa. Minä kuljin hänen lävitseen, eikä hän, tämä mies,
tuntenut minua.

Mies korjasi kaulustaan ja puristi tiukemmin muistikirjaa kainaloonsa.