Olen kovasti ihmeissäni. Minulla on ristiriitainen kuulo. Vasemmassa korvassani on tutkimusten mukaan keskimääräistä parempi kuulo. Oikeassa korvassani puolestaan on vain n. 20 prosenttia kuuloa jäljellä. Menetin kuuloni reilusti alle kouluikäisenä, kai lukuisten korvatulehdusten seurauksena. Toisaalta lääkärit ovat hämmästelleet kuulon menetystä, sillä varsinaista elimellistä vikaa korvasta ei löydy.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Vanhempani havahtuivat asiaan, kun havaitsivat minun pyörivän ympyrää, kun he huusivat minua nimeltä. En osannut erottaa mistä suunnasta ääni kuului. Myöhemmin opin nauttimaan kyvystäni paeta maailman ääniä. Painoin vasemman korvan tiukasti tyynyyn ja sain oman rauhan. Lapsuuden kodissani asui neljä henkeä 29 neliössä, joten kuultavaa varmaankin olisi riittänyt.

Jo nuorena huomasin, että kyvystäni rajata kuuloaistimuksia oli iloa myös rakastelussa. Kykenin loittonemaan häiritsevistä ulkopuolisista äänistä ja nauttimaan kumppanin läsnäolosta täydemmin. Olin ikään kuin enemmän läsnä.

Luin pari vuotta sitten lehdestä Helena Sinervon haastattelun, jossa hän esitti teorian kuulosta. Sinervon mukaan oikealla korvalla kuullaan maailman ääniä ja vasemmalla korvalla minuutta.

Tämä teoria oli minulle radikaali idea. Olenko siis lapsena torjunut maailmaa, olenko jo lapsena halunnut rajata jotain pois? Onko suorastaan ollut jotain sellaista, mitä en ole halunnut kuulla?  Voisiko (rajattu) kuulon menetys olla itsesuojelun tulos?

Entä vasemman korvan yliherkkyys, kyky kuulla erityisesti tarkasti – juuri minuutta? Tämä teoria on hyvin lohdullinen minulle, sillä olen kokenut itseni empaattiseksi, joskus liiankin muut huomioivaksi. Ikään kuin en antaisi itselleni lupaa olla olemassa erillisenä yksilönä. Vasemman korvani herkistyminen kuulemaan minuuden ääniä on minulle hyvin lohdullinen ajatus.

Minulla on lapsuuden ystävä, joka on niin tottunut kulkemaan vasemmalla puolellani, että kulkee samoin myös puolisonsa kanssa, vaikka tarvetta tähän ei ole. Tapasin kerran miehen, joka oli menettänyt kuulonsa samoin kuin minä. Tajusimme, että kuullaksemme hyvin toisiamme, meidän oli oltava vastakkain, ei vierekkäin. Se oli hauska huomio, jotenkin vastavuoroinen.

Nyt kun näköni hiljakseen heikkenee, kuuloaistimukset nousevat taas hyvin merkityksellisiksi. Tänään tajusin, että minua pelottaa kulkea lumisessa metsässä, sillä en näe kovin hyvin lumista maastoa. Näen edelleen hyvin kauas ja isot kohteet, mutta lumi heijasti lujasti ja maa näytti puuroutuvan silmissäni. Samoin tarvitsen yhä useammin lisävaloja sisätiloissa ja taskulampustakin on hyötyä hämärissä tilanteissa.

Kaunein kuulemani sana on rakkaus. Hyvänä kakkosena tulee 'katso!' Kun lapsi tai aikuinen huutaa toista katsomaan, on tarkoitus kiinnittää hänen huomionsa johonkin merkittävään. Toivon voivani jonain päivänä katsoa terveitä muuttolintuja kiikarilla siten, että silmäni eivät rasitu, vaan iloitsevat.