Tulihan se tsekattua, kuuma pottu amerikkalaisten kätösissä. Näin minäkin Brokeback mountainin. Hieno leffa. Tykkäsin Ang Leen Jäämyrskystäkin, vaikka se auuu.. teki kipiää. Avioliittoni oli jo umpijäässä, metrisessä hangessa ja kuolemaisillaan, kun astuin hyytävään ilmaan Jäämyrskyn jälkeen. En iknä unohda läpi leffan kalisevia jääpuikkoja, ne soivat pääni sisällä, enkä voinut käsittää, mistä ne olivat siihen leffan päätyneet. Koin leffan kylmyyden sekä fyysisesti että psyykkisesti, sen lohduttomuus vastasi täydellisesti sitä kuolemaa, jota elin tuolloin.

Siksi hieman pelkäsin, että Leen tämäkin leffa olisi hyytävä. Ei ollut. Nousin istuimesta kyyneleet silmissäni, valmiina taistelemaan kaikkien väärinymmärrettyjen ja syrjittyjen puolesta. Proulxin tarinat ovat rujoja, arjenkarheita, vailla turhia kruusailuja. Kovin tutunoloisia, suomalaisen mykkiä hahmoja hän luo.

Lee hallitsee luonnon estetiikan kuvauksen täydellisesti. Tässä elokuvassa luonto on ehjä ja vahva, kun ihminen on rikki ja heikko. Särkynyt palaa luontoon toteuttamaan sisistään ja nuolemaan haavojaan.

Samaan aikaan Lee naureskelee amerikkalaisten homofobialle, niin marlboroäijiä hevosineen ovat nämä miehet valeltamassa kimaltelevissä joissa ja vuoristojen kupeilla. Ja rööki palaa. 1960- ja 1970-luvuilla tupakoitiin ankarasti ja se näkyy. Hermosauhuille ja nautintosauhuille on leffassa sijansa. Ja kun raavas mies halaa ja kokee kiimaa, siinä tanner tomisee ja ratsut karkaavat. Koruton, rehellinen käytös puhtaan luonnon keskellä lujittaa miesten välisen siteen raudanlujaksi.

Läheisyyden ja etäisyyden vuorottelun pulma, se on ihmissuhteissa niin usein läsnä. Toinen on perinteisempi, varovaisempi (saanut enemmän turpaansa myös) ja toinen rohkeampi, kokeilevampi. Ja lopulta, kun vuodet vierivät ja asenteet alkaisvat olla jo suosiollisemmat, puuttuu Kohtalo peliin ja ratkaisee lopullisesti sen, joka olisi muutenkin ehkä todentunut, eron.

Kun yksin jäänyt mies halaa ja puskee nenänsä rakastettunsa vanhaan paitaan, voi katsoja haistaa oman rakastettunsa tuoksun. Kuva ja tuoksu on tuttu jokaiselle, ja siksi niin aseistariisuva ja läheinen. Ledger yltää roolissaan huippusuoritukseen. Ledgerin Ellis mumisee, ehkä leukaperät ovat jäykistyneet pelosta tai lukemattomista niihin kohdistuneista iskuista. Mutta sen vähän, minkä mumisee, sen takaa ja pitää. Katsoja vakuuttuu Ellisin sydäntä repivistä ristiriidoista nähdessään hänen isän katseensa tai puhelimenluurin vavahdellessa surullisten uutisten jälkeen.

Kyllä, kaikille kuuluu oikeus rakastaa. Sama se, kuka ja ketä. Tämä on nyt meille todistettu. Minkälaista rakkautta emme hyväksy tänään? Rikkaan ja köyhän? Vanhan ja nuoren? Ruman ja kauniin? Niin kauan kuin kahden ihmisen väliset teot eivät vahingoita muita, niin mitä hittoa ne kenellekään kuuluvat?!