Heräsin aamulla nauruuni. Olin ollut Roomassa taas. Kovalla tohinalla ja kiirellä juoksin rinnettä ylös, Villa Lanten porttia kohtia. Portti oli auki, pihalla etäämällä juhlivaa väkeä.

Talon koira haukahti ja juoksi vastaani. Minulla oli ylläni tyylikäs musta housupuku, valkoinen frakkipaita ja musta rusetti. Kengät puuttuivat, olin huiskassut ne tien sivuun kiireessäni. Varpaankynnet kiilsivät hohtavan punaista lakkaa. Huidoin talon väelle, että tulkaa hakemaan, minulla on tuliaisia.

Samassa koira tuli liki, hyppi ja pomppi, nauroin ja hihkuin koiralle kuin vanhalle tutulle. Samassa tunsin varpaillani lämmintä ja tajuin housunlahkeitteni kastuvan. Koira kusi kintuilleni.

Talon väki säntäsi hakemaan koiraa ja moittimaan sitä moisesta tempusta. Valittelin kiireitäni, ojensin tuomiseni ja kerroin joutuvani jatkamaan matkaa, auto odottaa aukiolla. Käännyin juoksemaan märin jaloin aukiolle ja lantelaiset palasivat juhliinsa.

Herätessä minua siis nauratti. Koira oli minut nolannut. Vai minä itse? Mihin kenkäni huiskaisin? Miksi en osannut olla ajoissa, ja mihin minulla oli kiire? Olin ollut liki, mutta jättäydyin ulkopuolelle. Huolissani en silti ollut.

Miten se sanonta menikään? Että sen verran pitää aina olla rahaa taskussa, ettei koirat kuseksi kintuille. Paljasjalkaisena tunsin itseni vaeltavaksi kulkuriksi, mutta frakki antoi viitteitä juhliin, ellei peräti esiintymisiin. Ikääntymisessä on se loistava puoli, ettei enää ole mitään menetettävää, feissi meni jo. Entä varpaat? Noh, nehän voi aina pestä ja kynnet lakata - uudelleen.

Ajattelen, että uneni ovat alitajuntani kertomuksia minulle. Voin vapaasti valita miten milloinkin niitä tulkitsen. Nyt huomaan pohtivani, pelkäänkö kusettavani itse itseäni vai tulevani kusetetuksi? Vai olisiko kuseminen tässä vapauden osoitus, häpeästä vapautumisen lupaus? En näet hämmentynyt lainkaan.

Nyt täytyy mennä katsomaan, mitä alimmaisin tajuntani minulle tänään kertoo.