Puolustautumien jatkuu. Mitä defenssilistoilta tunnistan? Olen itse käyttänyt ainakin seuraavia puolustautumismekanismeja: kieltäminen ja torjunta, eristäminen, järkeistäminen, taantuminen, idealisointi, siirtäminen, huumori, altruismi, liittyminen toisiin, sublimaatio, tarjotun avun hylkääminen ja valittaminen. Todennäköisesti olen käynyt läpi koko listan, mutta joidenkin keinojen käyttö näyttää toistuvan useammin kuin toisten.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Minulla on siis ollut pulma, jota on ollut syystä tai toisesta vaikea kohdata. Mitä olenkaan tehnyt ratkaistakseni pulmani?

Torjunta tai väistäminen on helppo keino. Olen ajatellut, minä olen iloinen ja reipas ihminen, ei minulla ole aikaa pulmille, mietin tätä kun on aikaa, nyt teen mukavampia asioita. Eli väistin. Koettu on: ei hyvä. Kolmivuotinen psykoterapia oli sietämätöntä, raivostuttavaa ja ahdistavaa ikävien asioiden kohtaamista. Olin kasannut pulmia maton alle ja sitten kompastunut aku ankka –tyyliin kekooni. Terapekan kanssa sitä maton alusta sitten siivottiin. Alkoi kummasti helpottaa.

Päättyneen ihmissuhteen kohdalla olen myös alkanut idealisoida Exää. Koska ero oli vaikeaa, en halunnut sitä, aloin rakentaa päässäni idealisoitua kuvaa Exästä. Onneksi melko pian tajusin, ettei se ollut reilua häntä, eikä varsinkaan itseäni kohtaan. En halunnut kohdata Ideaaleja, vaan Ihmisiä. Olen myös itse toiminut Muusana toiselle. Se oli hauskaa aikansa, mutta alkoi ahistaa, sekin. Ihmisyyteen kuuluu rikkonaisuus, monimuotoisuus, ei liiallinen sievistely.

Olen myös vaipunut marttyyriyteen, ja valittamiseen, toisinaan. Tätä on vaikea myöntää, sillä haluni auttaa toisia on ehdottoman vilpitön. Heh, siis liiallisen altruismin vaara, tässäkin. Kuoppia on monia, ihminen on ovela eläin. Mutta, olen varonut tätä: en ole koskaan auttanut ketään väkisin. Heh, en ole tunkenut ämpäreiden kanssa sisään: NYT pestään kotisi! Vaikka olen niin kovin mielelläni auttamassa, en silti ole aina osannut ottaa tarjottua apua vastaan. Minun roolinihan on ollut Auttaja, ei Autettava! – Noh, siinäkin on Siberia opettanut. Olenpa 'nöyrtynyt' ottamaan apuja – ja ah, sehän on ollut iiihanaa!

Tuo edellinen on yhteydessä voimakkaaseen tarpeeseeni liittyä toisiin. En pidä sitä pahana, ei meitä ole tänne luotu yksin olemaan -  mutta jos ja kun OMAT asiani jäävät aina viimeiseksi, asettaessani muut itseni edelle, ei homma toimi. Tasapaino erillisyyden ja läheisyyden välille on löydyttävä. Tunnen, että tässäkin ikä tuo helpotusta. Osaan jo nauttia itseni seurasta ja suon sen itselleni, heh.

Huumori. Missä olisinkaan ilman huumoria? Se on mainio keino etäännyttää ja tarkastella pulmaa uudesta näkökulmasta. En myöskään halua koko aikaa hekotella kaikelle, siinä on muiden loukkaamisen vaara.

Kaikenlaista siis ihminen keksii selvitäkseen pulmistaan. Joku menee kohti, joku väistää. Joku tekee tänään näin, huomenna toisin. Haluan uskoa kasvuun, oppimiseen, aikuisenakin. Muuten en jaksa. Defenssi kai tuokin?

Lähde: http://tiedostamaton.net/defenssit/