Miesten tilaa ja hyvinvointia olen usein viime aikoina pohtinut. En tiedä, onko ystäväpiirissäni hieman keskimääräistä enemmän miehiä, mutta näkökulmia miehen elämään on riittänyt. Toki utelias olen myös siksi, että olen kahden nuoren miehen äiti. Lähelläni vaikuttavat myös isä ja veli. Äitini on kuollut jo 16 v.
sitten, eikä siskoa minulla ole. Naisystävät ja tytär ovat hyvin rakkaita, sillä he ovat nousseet paikaamaan tätä äidin ja siskojen puutetta.

Mies Suomessa 2000-luvulla on uuden edessä. En ole voinut välttyä näkemästä lähes ylivoimasta vaativuuden tunnetta koskien miehen elämän kaikkia osa-alueita. Erityisen huolissani olen siitä kehityksestä, ettei mikään tunnu riittävän. Alle 40-vuotiaat elävät katse tiukasti tulevaisuudessa: SITTEN KUN... Yli 40-vuotiaat alkavat jo pikkuhiljaa surra menetyksiään ja elävät katse peräpeilissä. Hitto, elämähän ON ainostaan NYT!

Olen seuraillut eronneiden miesten seuranhakua. Se on surullisen ristiriitaista. Samaan aikaan kun miehet lujasti ja intohimoisesti kaipaavat, he myös vetäytyvät ja vakuuttelevat sietävänsä yksinäisyyttään hyvin. - Olen tällainen yksinäinen ratsastaja, olen kuullut useaan kertaan sanottavan. Toinen kommentti,
jonka ystävättärenikin kertovat kuulleensa on: "En kykene tarjoamaan sinulle riittävästi sitä mitä tarvitset". Minusta tuntuu, että miehet kuvittelevat naisten tarpeet ja halut sellaiselle vaativuustasolle, jonka täyttäminen näyttäytyy mahdottomana.

Miten tähän on tultu? Naiset tuntuvat uupuvan työelämän tiukentuneen otteen ja kotilieden lämmön ristivetoon. Naiset kohoavat uraputkissaan ja koulututtautumisinnossaan miesten ohi. Ei ihme, jos miestä hirvittää. Halonenkin huitaisi vaalipaneelissa kuin ohimennen, että yli neljäkymppisissä riittää koulutettavaa. Äiti laittaa koulunpenkille, vaikkei lapset enää tahtoiskaan. Rauhassa ei saa olla kukaan, kehityttävä on. Onko tämä ns. kehitysoptimismi viisasta, onko se tarpeen, ihmettelen.

Huolestuminen ei auta mitään. Ei maailma murehtimisella parane. Sen sijaan haluaisin nähdä ja oivaltaa, miten vaalia miestä maailman merillä ja tyrskyissä. Huumoria ja tiettyä keveyttä ainakin kaipaan. Poikamaisuus kunniaan! Naishuumoria olen ennenkin peräänkuuluttanut. Naiset voisivat ottaa oppia pienestä leikkimielisyydestä, jolla tunnelmaa ja koko elämää voi keventää. Ei kaikki voi olla jatkuvasti tuottavaa, kehittyvää, kasvavaa. Välillä voi pysähtyä ja kertoa vaikkapa vitsin. Skeittaava poika on hyvä esimerkki tietynlaisesta tehokkuuden vastakohdasta, ehkä?

Toinen ominaisuus, jota miehiltä haluan oppia, on kyky keskittymiseen. En voi sietää näitä putkiaivovitsejä. Minä todellakin haluan irti levottomuudestani, kaiken kattavasta ja uuvuttavasta emoilustani, joka käytännössä tarkoittaa jatkuvaa valppaana oloa ympäristön suhteen. Haluan keskittyä siihen mitä kulloinkin teen. Valitettavasti nykyään tämä ei ole mahdollista kuin harvoissa työtehtävissä. Yhä enemmän elämme sirpaleiden keskellä: puhelin soi - keskeytys, sähköposti kolahti - keskeytys, kokous - keskeytys, asiakas, partneri saapui - keskeytys.... Antakaa hyvät ihmiset, edes miesten keskittyä, vai pitääkö tosiaan kaikkien oppia kiharaisiksi ja yltiöreaktiivisiksi?!

Ja kun nyt aloitin, niin en millään jaksa näitä mies-nais -vitsejä. Taidan olla tosikko, mutta minusta ihmiset ovat ihmisiä, eivät sukupuolisuuksia. Persoonallisuus määrittelee ominaisuuksiani, ei sukupuoli. Vaikka siis tässä kirjoitankin miehistä ja naisista, hehee, kirjoitan siis ihmisistä! Jään miettimään IHMISEN selviytymismahdollisuuksia tässä ajassa - niitä on, uskon.

                                        *                 *              *

Viikon vinkki:
 ZOOK julkaisee levyn! Tänään Semifinaalissa keikalla. olen 2 kertaa nähnyt nämä livenä - ja homma potkii kybällä! Bryn Jones - laulu, Jukka Jylli - basso, Sami Kuoppamäki - rummut, Rocka Merilahti - kitara.