Löysin mielenkiintoisen termin KELAN rahoittamasta julkaisusta: Hoivaköyhyys. Hyvä, että KELA havahtuu pohtimaan perheiden tilaa. Perhepolitiikka on kokenut järkyttävän inflaation viime vuosina. Ei voi kieltää etteikö erityisesti yksinhuoltajien arki on kiristynyt. Jotenkin vain ei voi välttyä miettimästä, että kun KELA rahoittaa tutkimuksen, jossa pohditaan miten KELAN pitäisi toimia ja tukea, niin voiko tutkimukseen luottaa. - Älä pure kättä, joka sinua ruokkii, sanoo sananlasku.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

"Työssäkäyvien yksinhuoltajien ongelmana on lastenhoitopalvelujen riittämättömyys. Teppo Krögerin mukaan perheet kärsivät ns. hoivaköyhyydestä. Vaikeimmassa asemassa ovat epätyypillisinä työaikoina työskentelevät yksinhuoltajat, joiden lasten hoitoon isovanhemmat tai entinen puoliso ei osallistu. He eivät saa kunnalliselta päivähoidolta käytännössä lainkaan apua kouluikäisten lasten ilta-, yö- ja viikonloppuhoitoon. Myös koululaisten loma-ajat aiheuttavat hoito-ongelmia."

Kirja sisältää kurjia kertomuksia vuorotyötä tekevien yksinhuoltajien elinolosuhteista. Eräskin äiti joutui siirtymään työttömyyskortistoon, koska hoitopaikkaa lapselle ei löytynyt. Lapsen sairaus tuottaa yhä kirsistyvissä työolosuhteissa myös suuria hankaluuksia. Varsinkin jos isovanhempien tai sukulaisten tukiverkostoa ei ole käytettävissä.

Vuonna 1950 12,4 % kaikista suomalaisista lapsiperheistä oli yksinhuoltajaäitiperheitä ja 1,7 % yksinhuoltajaisäperheitä. 1950- ja 1960-luvuilla yh-perheiden osuus kaikista perheistä Suomessa itse
asiassa laski, ja vasta 1990-luvulla ohitettiin sodan jälkeinen tilanne: vuonna 2000 16,8 % lapsiperheistä oli äidin ja lasten muodostamia ja 2,4 % isän ja lasten muodostamia perheitä.

Lapsiperheiden köyhyys kaksinkertaistui 1990-luvulla. Syynä tähän olivat pääasiassa perhe-etuuksien leikkaukset ja Suomen talouselämän lama.

Kirjasta: Onko meillä malttia sijoittaa lapsiin,  toim. Pentti Takala, KELA 2005