Riku oli perheensä esikoinen, huolehtivainen ja älykäs kaveri. Sen unelmat täyttyivät eräänä lapsuuden jouluna, kun se sai lahjaksi Commodore 64:n. Tämä kaikkien tietsikkapelien argeologinen emo sai heti sijansa Rikun elämässä. Se asetettiin vuoteen viereen, jotta Riku näkisi sen illalla viimeiseksi ja aamulla ensimmäiseksi. Commodoresta tuli Rikun paras kaveri. Myöhempinä jouluna Riku sai kehittyneempiä versioita ja lopulta oman pc:n, mutta Como säilyi suosikkina. Riku testaili Comon kanssa musiikin tekoa ja onnistuihan se: Comosta kaikui upeita soundeja!<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Lukion jälkeen Riku ohjelmoi ja koodasi, mutta musiikin tekeminen ei jäänyt. Teekkarikylän asunto täyttyi vähitellen hifi-äänentoistolaitteista, tietokoneista, syntetisaattoreista ja oikeista soittimista. Piuhoja Riku teippaili ja koteloi kärsivällisesti ovien yli ja jopa wc:n lähettyville, jotta pöntöllä istuessakaan musiikilliset ideat eivät jäisi kirjaamatta ylös. Sana musanörtistä levisi ja kämpille alkoi mönkiä monenmoista pörröpäätä. Riku alkoi nauhoittaa ja tuottaa uusien ystäviensä musiikkia.

Absoluuttisesta sävelkorvasta ja erinomaiseksi harjaantuneesta kuulosta oli oiva hyöty. Vuosien mittaan omakustanteet vaihtuivat listoilla keikkuvien bändien levyjen kokoamiseksi. Rikun ahkeruus ja lahjat palkittiin. Hänet palkattiin maan parhaaseen levy-yhtiöön.

Eräänä päivänä Riku poikkesi isosiskonsa luona. Siskon lapset telmivät ja pomppivat enonsa ympärillä. Riku rakasti uusia tietokonepelejä, joiden äänimaailma oli kehittyneempi kuin hänen lapsuudessaan ja siksi mielellään pelasi siskonsa lasten kanssa.

- Sä tulet niin hyvin toimeen lasten kanssa, eikö olisi aika jo miettiä omia, kysäisi sisko.

- Joo, kai olis, mutku ei oo niille äitiäkään ja mä alan olla vanha saamaan kehiin enää ihan nuorta muijaa. Enkä taitais jaksaa vauvojen itkuakaan, Riku mutisi kahvinsa seasta.

Seuraavana päivänä Rikun puhelin soi.

- Hei, mulla on loistoidis! Tunnen yhden mukavan yksinhuoltajan, Kitin, se diggaa musaa ja soittaa itsekin pianoa. Kutsunko mä sen tänne vai soitatko sille itse, intoili sisko puhelimessa.

Riku hölmistyi ensin, mutta mietti hetken: - No, lähetä sen numero mulle, mä harkitsen asiaa.

Saatuaan numeron Riku uppoutui uuteen levyprojektiin, mutta parin kuukauden kuluttua muisti eräänä lauantaiaamupäivänä siskonsa sanoneen, että Kitille voisi soittaa milloin vain. Virkeä naisääni vastasi ja treffit sovittiin samaksi päiväksi.

Kahvi rantakahvilassa maistui ja Riku palasi tyytyväisenä omaan valoisaan ja siistiin asuntoonsa. Teekkarivuosien kämpän jälkeen Riku oli muuttanut useasti. Tässä asunnossa hän viihtyi, mutta yksinäistä oli joskus iltaisin, sen hän oli iän myötä huomannut. Kitin kansaa oli aika kulunut juohevasti. Kiti tunsi yllättävän paljon musiikkia ja osasi keskustella siitä myös. Eniten hän yllättyi estottomuudestaan, juttua tulvi suusta kuin vettä keväisin Yli-Tornionjoella. Kitiä olisi mukava tavata toistekin.

Yhden lounaan ja yhden leffaillan jälkeen Kiti ehdotti vaellusretkeä luonnonsuojelualueelle. Rikusta idea tuntui mainiolta. Teltta mukaan ja menoksi.

Varhain lauantaiaamuna Kiti soitti ovikelloa: - Huomenta! Hieno ilma, meillä kävi tuuri, Kiti hihkui rapussa.

- Tule sisälle sieltä, ei rapussa saa mölytä, Riku kiskaisi Kitin nopeasti ovelta sisään.

- Voi miten siistiä sulla on! Mistä voin ottaa vettä, unohdin täyttää vesipullon lähtiessä, Kiti kyseli. Riku viittaisi keittiön suuntaan.

 

- Mageet kodinkoneet sulla täällä, mäkin tykkään espressokahvista, Kiti huuteli keittiöstä.

Riku ilmestyi kärppänä keittiön ovelle: - Hei, älä huuda. Täällä on olemattomat äänieristykset. Mun on pitänyt lisätä niitä, mutta keittiö vielä kesken. Naapurit kuulee täällä ihan kaiken, puhutaan ulkona sitten lisää.

Luonnonsuojelualueen parkkipaikalla Riku oikaisi itsensä täyteen pituuteensa, heitti rinkan selkäänsä ja paineli kuin kesälomansa aloittanut opettaja koulun ovesta ulos, taakseen katsomatta, eteenpäin. Kiti ampaisi perään. Hyvin tampattuja polkuja riitti ja matka eteni rivakasti, kunnes Riku pysähtyi: - Nyt syödään mustikoita! Kiti pyyhki hikeä otsaltaan. Selkäkin tuntui märältä, vesi virkisti. Mustikat värjäsivät huulet ja sormet. Matka jatkui.

Täydellisen hiljaisuuden vallitessa päädyttiin lopulta hieman poluista sivuun, järvirantakalliolle. – Tässä on sopiva paikka teltalle, Riku päätti.

...jatkuu....