Mikä on aikamme kipein kohta? <?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Ajattelen, että se on yhteyden puute. Yhteydettömyys itseen ja toisiin. Yhteyttä tuntuu olevan vain oman tyydytyksen täyttämiseen. Tässä ajassa ei itseyttä suojella, vaan kaikki laitetaan likoon kerralla. Elämästä pitää saada täydet tehot irti. Keskinäinen kilpailu ja vertailu toisiin ei anna mahdollisuutta levätä. Henkistä tilaa ei ole, kellään.

Samaan aikaan ihmiset kokevat eroja, menetyksiä, pettymyksiä, kuolemaa – aivan kuten tähänkin asti. Mutta nyt menneisyys ei saa meissä näkyä, pöydät pyyhkäistään tyhjiksi. Ahdistus on saatava äkkiä pois ja toimintakyky takaisin. Kaikki on surun jälkeen palautunut taas 'ennalleen'. Onko muka?

Olen huolissani miehistä. Ei ole helppoa olla yksinelävä mies, jos kohta ei kaksinkaan elävällä helppoa ole. Miehet kokevat ulkopuolisuutta, riittämättömyyttä, yksinäisyyttä ja syyllisyyttä. Heidän on vaikea uskaltaa tuntea mitään tässä ajassa.

Tanssivat miehet kapakoissa näyttävät maanisilta moniottelijoilta. Heillä ei ole suruja, ei syyllisyyksiä, ei kateutta. Huolettomasti he huitaisevat kädellään 'menneet menneiksi'. Jatkuva liike estää maanikon pysähtymästä, suremasta ja tuntemasta.

Kapakoiden takapöydissä istuu tuoppiin nojaava rakkauden kerjäläinen. Hän tuntee elämästään tervettä syyllisyyttä, mutta liiallinen riittämättömyys ja äidistä irtautumisprosessit vievät voimat. Hän etsii riittämistään lasin pohjalta ja menettää tunteensa, hänkin. Yhteydestä puhumattakaan.

Mies kotona pelkää työnsä ja asemansa puolesta. Työssä taas tunnetaan syyllisyyttä hylätyn perheen kohtalosta. Hyvä ei ole siellä eikä täällä. Armoa ei tunneta.

1960-luvulla naiset palasivat takaisin työelämään, järjestettiin tukitoimia, kaikkien pitää ja on mahdollista luoda uraa. Syntyvyyttä voitiin säännöstellä, se oli radikaalia! 1980-luvulla alettiin kirjoittaa lehdissä megajohtajanaisista. 1990-luvulla isätkin uskalsivat jo jäädä hoitovapaille jossain määrin. Tässä toki isät siirtävät myönteistä mallia läheisyyden mahdollisuudesta lapsilleen.

Kodin kuvalehti – perhelehti (!) kertoo sinkkuparatiiseista. Miksi? Sama lehti kuvaa kuinka äidit ja tyttäret ovat 'ihania naisia', aina on parannettavaa kauneudessa, olemisessa sukupolvelta toiselle. Lehdissä on muuttumisleikkejä, joissa luodaan uusi minuus, noin vain, kerta heitolla.

Naisille ei anneta mahdollisuutta perinteiseen hoivaamiseen. Perustarpeista huolehtimista, suojan ja turvan antamista ei arvosteta. Eikä mies enää itsestään selvästi ole luolamies, joka kantaa ruhon nuotiolle, perheen ruuaksi.

Kaikissa meissä on molemmat sukupuolet. Sukupuolisuus on myös sosiaalistumisprosessia. Läheisyyden ja yhteyden tarve ei ole sukupuolisidonnaista.

Lapsilta vaaditaan liki mahdottomia heiltäkin. Mitä mahdollisuuksia heillä on vaikuttaa vanhempiensa valintoihin? Päiväkodeista on tullut säilytyspaikkoja ja oppimisparatiiseja, joille on laadittu tarkat normit ja keskinäiset kilpailuohjeet. Tästä on helppo siirtyä koulumaailmaan kilpailemaan.

Viisas ystäväni, psykoterapeutti, kutsuu itseään pysäyttämisen ammattilaiseksi.  Vastaanotolle tullaan vauhdilla ja tehokkaasti. Yhtä tehokkaasti etsitään ulospääsy omasta sielusta, omasta ahdistuksesta. Pilleri mieluiten, kiitos. Yritä siinä sitten tarjota lääkkeeksi aikaa ja lepoa, itsetutkiskelua.

Oman avioeroni jälkeen katsoin kaikkia perheitä ja näin heidän onnensa, en surujaan, en huoliaan. Pelkäsin tukehtuvani kateuteen, pelkäsin kadehtivani jopa ystäviäni ja siten menettäväni heidät. Onneksi pian tajusin: minä kaipaan. En halunnut ystävieni eroavan, en halunnut heiltä hyvää pois. Minä opettelin tuntemaan omia tunteitani, tarpeitani. Minä opettelin tarvitsevuuttani. Minä halusin yhteyteen, takaisin.

Kateuden kieltäminen on julmaa. Kaikki saaminen perustuu kateuteen. Jokaisella on oikeus pyytää tarpeidensa mukaan, muuten tunne jatkuvasta puutteesta jää elämään. Elämän merkitys ja sisältö katoaa. Molemmille sukupuolille kuuluu oikeus kadehtia ja tarvita toista sukupuolta. Nämä tarpeet ylläpitävät elämää meissä. Olemme tarpeidemme arvoisia. Pysähtyminen tarpeidensa ääreen on mahdollista, jokaiselle. Pian se on välttämätöntä.

(prkl, mitä paatosta! Mutta ymmärtäkää, julkaisuajankohdalla on merkitystä... ja sillä, että tähän maailmaan kasvatan myös lapsiani...)