Nuorena mietin miksi kutsuisin rakkaintani. Hellittelynimiä oli monia, niin etu- kuin sukunimestä muovailtuja. Kun muutimme yhteen, menimme kihloihin. Se oli hyvin merkityksellinen asia minulle. Naimisiinmeno ei tuntunut missään, mutta yhteenmuutto tarkoitti lujaa sitoutumista.

Pohdin miksi kutsuisin rakkainta, jonka kanssa aloimme keittää aamukahvia samalla keittimellä. Avomies kuulosti sievistelyltä, ikään kuin olisin nimenomaan halunnut korostaa avoimuutta, avioitumisen sijaan. Aviomieskään hän ei ollut. Kumppani kuulosti kuin olisimme liiketuttuja - totta kai osin sekin, ruvettiinhan siinä jakamaan kahvia, rahaa, sähkölaskua ja aviisia. Äijä kuulosti liian jäykältä ja ukko liian vanhalta. Poikakaverikaan ei aikuinen mies minusta enää ollut.

Päädyin kutsumaan häntä uusille tuttavuuksille Puolisonani. Puoliso oli, ja on edelleen, minusta kaunis sana. Puolisoita on kaksi ja yhdessä he ovat kokonaisuus, pari. Toki he ovat yksilöitä ja erillisiä, mutta koska ovat sitoutuneita toisiinsa, he ovat toisensa puoliskoja.

Nalle Puh sanoi Ihaalle, ettei pidä laskea sitä, mitä on vailla - vaan sitä mitä on. Tuo on hyvä opetus. Silti ihminen näkee omat puutostilansa herkästi. Nälkää ei voi hämätä. Tarve on olemassa, ei se katoa huijaamalla. Katsoin tänään Linnan itsenäisyyspäivänvastaanottoa puolihuolimattomasti, mutta yllättäen terästäytyen.

Kuinka upeasti ensin kirjailija Helena Sinervo puolisoineen asteli kättelyyn! Ja heti heidän perässään toinen, vastaavanlainen pari iloisesti hymyillen. Sekä Pekka Haavisto puolisoineen. Voi olla, että samaa sukupuolta olevia pariskuntia oli muitakin, mutta nämä sattuivat minun silmiini. Joko alkavat ajat olla suotuisat puolisoille, kaikenlaisille rakkaille? Jorma Hentilä ja Max Rand toki kulkivat pioneeripolkuja, mutta hiljaista on ollut, viime aikoina. Rakkaus on niin suuri rikkaus, että en toivoisi sen joutuvan piiloon tai varjoon, missään olosuhteissa.

Ajan ilmiönä koin senkin, että vaikka näin kaikki parit, minunkin oli pakko myöntää sinkkujen määrän Linnassa kohonneen. Pääministeri voi esiintyä ilman seuralaista, samoin presidenttiehdokas. Erotilastot ovat huikeita. Tämä näkyy kaikissa yhteiskuntaluokissa. Enää eivät kansanedustajien ja kellokaiden puolisot uhraa kaikkeaan puolisoidensa eteen. Kuuluuko uhrautuminen elämään? En osaa vastata.

Minulta kysyttiin usein avioeroni jälkeen, miksi ihmiset eroavat niin paljon. En tiedä edelleenkään vastausta, mutta yhteiskunnalliset muutokset takuuvarmasti näkyvät tässä. Naiset itsellisyys on suhteellisen uusi asia, vielä sata vuotta sitten nainen oli miehensä holhouksen alainen. Ja kun holhouksesta päästiin, oltiin silti taloudellisten tekijöiden vuoksi yhdessä. Ei ollut varaa lähteä. Ei ole vieläkään, mutta lähdetään silti, kun sille hiemankin näyttää olevan edellytyksiä.

Työelämän paineet ovat toinen syy. Olen sitä mieltä, että nuoret perheet joutuvat kohtuuttoman lujille. Ruuhkavuosista puhutaan, kun kaikki sattuu kerralla: opinto- ja asuntolainojen maksut, urakehitykset, muksut ja mummut. Joka suuntaa olisi repeydyttävä. Muista siinä sitten Puolisoa. Monelle Puolisosta tulee se vihoviimeisin uhka, pettymysten ja raivon kohde. Se ei enää ole kaunista katsottavaa lapsille. Erotaan pois.

Minulle Puoliso on edelleen parisuhteen kaunein sana. Haluan vaalia tätä sanaa. Käytän sitä puhuessani ystävieni puolisoista. Olen iloinen, että luonani vierailevat parit yhdessä, eivät erikseen. Haluan nähdä molemmat puolisot. Haluan uskoa parillisuuteen.

Lisäys: Toisaalta koen vapauttavana ajatuksen, että kulissit romahtavat. Enää ei ole uskottavuusongelma olla pariton, irrallinen, 'puolivallaton poikamies'. Asenteet muuttuvat, kun on pakko. Tarve yhteyteen ja läheisyyteen säilyy silti. Se on ihmisyyttä, se.