Tuttu luuli mun kaipaavaan rakastumista, huumaa. Kai mä sitäkin kaipaan, mutta kyllä todellinen rakkaus on juur ARJEN jakamista. Rakastuminen on ilotulitus, bailuvaihe, mutta eihän sitä kestä erkkikään. Kaik o sekasi.

Rakastuminen alkuvaihe on liisteri, jolla pari liimataan yhteen. Myöhemmin väistämättä tulee ERIllistymisvaihe, jossa tarvitaan tilaa ja aikaa tarkastella, kuka minä olen. Oma minuus on ikään kuin luotava uudelleen; kuka minä olen ja kuka minä olen hänen kanssaan? 'Me' on edelleen olemassa ja tärkeä, se vain syvenee ja muuttuu.

Surullista on se, jos Puolisosta tulee uhka minuuden toteuttamiselle. 

Näin on käynyt monelle. Puoliso kääntää koko ajan pelin pois itsestään: "Mutku toi.."

Lapsiperheissä erityisesti tämä näkyy. Näkyy siinä vaiheessa, kun lapset ovat tulleet leikki-ikään. Vanhemmat havahtuvat ja huomaavat elävänsä perhe-elämää. Lapset ovat jääneet henkiin, enää ei tarvitse pelätä kätkytkuolemaa. Järkytys on tilanteen totaalisuus: pyörä pyörii, näin jatkuu.

Meno on kovaa. Ensin on vietetty kermakuorutteiset hääjuhlat, joihin on ystäväpiiri sitoutettu - ja suututettu - vähintään vuodeksi etukäteen. On seremoniamestaria, kaasoja, sulhaspoikia, hääkarkkeja, ohjelmaa, laulua, leikkiä, morsiamen ryöstöä. Eräissä häissä kaaso-parka väänsi itkua, kun pro-se-duuri olikin kääntynyt molliksi: ohjelma ei edennyt tarkoin säädetyssä järjestyksessä. Vaativuus on julma piiskuri, se ei anna rauhaa  edes juhlassa.

Häiden jälkeen usein muutetaan, ravataan Ikeat ja/tai Skannot läpi, katsotaan tv:n T.I.L.A.t, luetaan lehdet, rakennetaan kulis, eikun pesä. Samalla edetään työuralla, harkitusti, kurssittaen ja jatkokouluttautuen. Kunnes lopulta syntyy prinsessa tai prinssi! Oi onnea! Elämä on pelkkää hailaittia!

Syntyy Kakkonen. Vähitellen valonheittimet himmenevät ja pikkuperhe astuu arkeen. Miten? Saiko siihen jonkin koulutuksen? Miten sovitaan kotiutyöt, mitä tehdään, kun toinen on jatkuvasti liian pitkään töissä? Missä välissä ehditään harrastuksiin? Arki kiertyy kerälle, josta kasvaa jättiläispallo, joka pyörii, pyörii...

Kunnes tulee pysähdys. Monelle se on ero. Liian monelle. Mihin katosi huumori, ilo? Mihin yhteisyys, erillisyys? Miten kaikesta tuli harmaata, tappavaa mömmöä? Vai tuliko? Kuka vei näkökyvyn?

Luin tutkimuksesta, jonka mukaan suvun ja ystävien tuella on merkitystä liiton jatkuvuudelle. Kun lähipiiri tukee puolisoja, lausuu ääneen kannustavia sanoja liiton vaiheista - se todella auttaa puolisoita sietämään epävarmuutta, toisiaan. He kykenevät rakentamaan kirkkaampaa kuvaa yhteisestä yrityksestään, toisten avulla. Jos suku ei tue, ystävätkin odottelevat eroa, ei ihme, jos hanskat lentää tiskiin. Ja sitten tiskataan yksin - kukin mökissään. Mutta eipähän enää riidellä tiskivuoroista. Kannattiko? Joskus kyllä, mutta uskon, ettei aina.