MIKSI elän?

Olen elänyt paljon toisten vuoksi. Jos Toista ei ole, kenelle ja miksi elän? Ok, on lapset, on Ukki. Entä Kumppani, Puoliso, jonka kanssa kiskoa elämän kivirekeä tai itselleni ominaisempana kuvana: meloa tuoksuvat kukkaleit kaulalla burmalaiskanoottia...

Seuraava kysymys kuuluu, voinko toivoa tätä? Voinko asettaa elämäni toisen kanoottiin? Entä ne kauniisti veistetyt kaksois-kanootit? Jolloin kumpikaan ei ole edessä tai takana, vaan vierekkäin. Jos haaveilen elämästä Jonkun PUOLIsona, asetanko odotuksia, haaveita, unelmia, jotka muuttuvat Toisen mielessä vaateiksi, veloiksi ja lopulta vihaksi...

Pelottava ajatus. Ei kukaan voi olla vastuussa Toisen Onnesta. Ei kukaan voi olla vastuussa minun Onnestani. Tähän aina törmään: minun kuuluu jäädä yksin, minun on pärjättävä, oltava vahva. Minun on oltava yksin. Onko se minun PERUSuskomukseni, lapsuudessa rakennettu tiilimuuri, jonka yli en lyhyine jalkoineni kykene.

Silti: Rakkaus on minusta pyyteetöntä antamista, halua saada toinen ilahtumaan, voimaan hyvin, rakastamaan itseään. Suorittamisen maailmassa rakkauden armo on yhä oleellisempaa. Antaessaan saa.

Osaan siis antaa? Miksen osaa vastaanottaa? Pelkäänkö velkaantumista, vaikka itse sidon siteitä ja pauloja joka suuntaan...? Voi olla, että oman tarvitsevuutensa katsominen sattuu, vaikka sen pitäisi olla jokaisen oikeus.

"Jokainen on oman onnensa seppä", sanoo sananlasku. Inhoan lausetta, koska elämässä on sattumia, ei nille voi mitään. Pidän lauseesta, koska asenteella on merkitystä. Puolityhjä vai puolitäysi runsaudensarvi? Tartun tarjottuun ja olen kiitollinen antimista. Jaan eteenpäin. Jakamisen kautta syntyy Onni.